Hän pani kalastustarpeensa kokoon ja lähti paimentytön keralla kulkemaan puronviertä pitkin. Kun pensaat tulivat liian tiheiksi tai kalliopaadet röykkiöiksi kohoten sulkivat heiltä tien, nosti kalastaja tyttösen käsivarrelleen ja kahlasi vaahtoavan puron yli. Sitte poikettuaan laakso-uomasta vasemmalle tulivat kulkijat eräälle niistä kukkuloista, jotka laskeutuvat alas Reinille päin. "Katsohan tuonne, lapsi", lausui mies osottaen kohti Reiniä, missä lakea ja tylppä vuorijono eteni, "tuolta päästään Frick-laaksoon ja Bötzbergille. Sinne ne ovat leirinsä pystyttäneet. Eilen polttivat ne Laufenburgin linnan poroksi… Mutta etemmäksi eivät ne murhapolttajat täältä enää laukkaa!" jatkoi hän julmistuneena.
Heidän kulettua vielä kappaleen matkaa, seisahtui Hadumothin seuraaja muutaman kallionkielekkeen luo. Hän käski tytön odottamaan ja laahasi sitte muutamia kuivia tervasrimoja kokoon, rakensi niistä rovion, panipa vielä havuja ja tuohia runsaasti puiden väliin, roviota kuitenkaan sytyttämättä. Saman tempun hän teki vielä useassa kohdassa. Hadumoth katseli hänen tointansa käsittämättä ollenkaan sen tarkoitusta.
Sitte he laskeutuivat alas Reinin rannalle.
"Oikein toden teollako aijot hunnien luo?" kysyi kalastaja vielä kerran tytöltä. "Niin!" vastasi tämä. Silloin irrotti mies pensaikkoon kätketyn veneen ja souti Hadumothin sillä virran ylitse. Toinen ranta kasvoi tiheää metsää; kalastaja kulki kappaleen matkaa metsän sisään ja tähysteli tarkasti ympärilleen. Sinnekin oli halkokasa pinottuna ja viereen kätkettynä tervassoihtuja vihreäin oksien alle. Hän nyykäytti tyytyväisenä päätään ja palasi Hadumothin luo. "Edemmäksi en kanssasi käy; tuolla on Frick-laakso ja hunnien leiri. Koeta saada nulikkasi heidän käsistään, ja kernaammin tänään kuin huomenna, sillä muuten voisi se käydä liian myöhäiseksi. Jumala olkoon mukanasi, sinä olet rohkea lapsi!"
"Kiitän sinua", sanoi Hadumoth, puristaen miehen ryppyistä kättä.
"Mikset tule kanssani?"
"Minä tulen myöhemmin!" virkkoi kalastaja merkitsevästi ja nousi ruuheensa.
Laakson suuhun oli hunnien leiri rakettuna; siinä oli muutamia harvoja telttejä ja joitakuita pajusta ja ruohosta kyhättyjä isoja majoja; hevoset olivat majoitetut hirsistä salvettuihin talleihin. Leirin taustalla oli vuorenrinne, edessä oli suojaksi hauta kaivettu, ja sisimpänä oli pajukudoksesta, maahan isketyistä paaluista ja kalliokappaleista hunnilaiseen tapaan rakennettu suojamuuri. Lavealta leirin edustalla ratsasti etuvartioita edestakaisin. Osittain levätäkseen kestettyjen taistelujen jälkeen, osittain ahdistaakseen vastapäisellä rannalla olevaa P. Fridolinin luostaria, viruivat hunnit kauvemman aikaa yhdessä paikassa. Muuan osasto rakensi aluksia ja lauttoja Reinin rannalla.
Teltissään makasi Hornebog, joka Ellakin kuoleman jälkeen oli hunnien johtaja. Vaikka oli peitteisiin ja patjoihin haudattu, ei hänellä ollut oikeata lepoa eikä rauhaa. Erica, kanervakukkanen, istui hänen luonaan leikitellen kultakoristeella, joka silkkinauhassa riippui hänen rinnallaan.
"En tiedä mikä siihen syynä on", sanoi päällikkö tytölle, "että elämä on käynyt niin sietämättömäksi. Nuo saaren kaljupäät tekevät liian raivoisia hyökkäyksiä miestemme kimppuun. Meidän on tyynemmin meneteltävä. Täälläkään en viihdy; täällä on liian levollista, ja lepo käy myrskyn edellä. Sinustakaan ei Ellakin kaaduttua ole mitään hupia. Sinun pitäisi nyt lempiä minua kuten ennen häntä, kun hän oli joukon ensimmäinen — mutta olet kuin loppuun hehkunut nuotiovalkea."
Erica viskasi korun kauvaksi nauhassaan, niin että se kilahtaen kimposi takaisin hänen rinnalleen, ja hyräili jotakin hunnilaista laulunpätkää.