Nyt hän oli alhaalla, mustien kallioseinämäin juurella: Vuorelta tuleva puro oli raivannut itselleen uran niiden lomitse ja syöksyi vinhana virtana tiehensä; kirkkaat vesihelmet pärskyivät jylhille rantapaasille, joita punertava sammal reunusti kuin kultakehys; koski heitti vaahtoaan miltei hänen silmilleen ja kohisi rajussa menossaan hänen ohitseen, hänen istuessaan sen vihertävän veden partaalla niinkuin väsynyt mies, joka tahtoo selvästi tarkastella itseään ja menneen elämänsä monia turhuuksia. Mahtavata isolehtistä kasvullisuutta rehotti rannoilla, kastehelmien kimallellessa niiden lehdillä kuin välkkyvät jalokivet. Sinerväsiipisiä sudenkorentoja lenteli edestakaisin niiden päällä — ne olivat kuin kuolleitten vesikeijuisten henkiä.
Uneksivana kohisi yksinäisen puron lorina nälkäisen lapsen sydämmeen. Puron juoksua tahtoi hän seurata saavuttaakseen viimeinkin Reinvirran. Kaikkialla oli täällä laaksossa kasvullisuus villiä, aivan kuin ei ihmisjalka koskaan olisi sinne astunut … mutta tuollapa hymyili hänelle aukea, vihertävä palanen — sille hän laskeutui pitkäkseen. Vesi kohisi niin viillyttävästi ja tasaisesti, se lauloi hänet uneen. Pää nojattuna oikeata käsivartta vastaan makasi hän siinä, ja hymy päilyi hänen väsyneillä piirteillään. Hän uneksi. Kenestä? — siniset veden neitoset eivät ole sitä kellekään kielineet…
Kevyt pärskäys vettä avoimesta kourasta herätti hänet unestaan. Kun hän verkalleen avasi silmänsä, näki hän edessään pitkäpartaisen miehen; tällä oli jaloissa karkeat poluskengät, mutta muuten olivat sääret paljaat aina polvien yläpuolelle. Muutamia onkia, verkko ja puinen sanko, missä uiskenteli sinihohtoisia lohenmulloja, oli hänellä vieressään ruohikossa. Hän oli kauvan katsellut nukkuvaa tyttöä. Epätietoisena siitä oliko tämä ollenkaan ihmislapsi, meni hän purolle ja toi kourassaan vettä, millä herätti hänet.
"Missä minä olen?" kysyi Hadumoth, tuntematta ollenkaan pelkoa.
"Wieladingenin suihkun luona!" lausui kalastaja. "Vedessä on kelpo lohia ja se laskee Reiniin. Mutta miten sinä olet tullut tänne metsään, tyttö? Oletko pudonnut suoraan taivaasta?"
"Tulen kaukaa! Meillä kasvavat vuoret toisin, ne kohoavat kukin yksinäisinä ja jyrkkinä ylös tasangosta, — ja lohet uivat siellä järvissä ja ovat paljon isompia. Hegauksi kutsutaan sitä puolta."
Kalastaja puisteli päätään. "Sen paikan täytyy olla kaukana", sanoi hän.
"Ja minne nyt aijot?"
"Sinne missä hunnit ovat", sanoi Hadumoth ja jutteli hänelle avosydämmisesti, minkä vuoksi oli lähtenyt matkaan ja ketä etsi.
Silloin pudisti kalastaja päätään vielä arvelevammin kuin äsken. "Äitini muiston nimessä!" sanoi hän, "sepä on tukala kulku!" Mutta Hadumoth pani kätensä ristiin ja rukoili: "Kalastaja, sinun täytyy näyttää minulle tie heidän luokseen."
Silloin heltyi parrakas mies. "Jos minun täytyy", murisi hän, "niin olkoon menneeksi; vallan kaukana ne eivät ole. Tule kanssani!"