"Schwarzwald!" sanoi mies.
"Entä tuo paikka tuolla etäällä?"
"Rheinau." "Ovatko hunnit käyneet sielläkin?"
"Toispäivänä."
"Ja missä he nyt ovat?"
Mies nojautui sauvaansa ja katseli lasta terävästi. Hän osotti Reiniä alaspäin. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Minä tahdon mennä heidän luoksensa." — Mies kohotti jälleen sauvansa ja jatkoi matkaansa. "Pyhä Fintan, rukoile puolestamme!" mutisi hän poismennessään.
Ja jälleen astui Hadumoth pelottomana eteenpäin. Hän oli vuorelta nähnyt, että Rein teki suuren kaaren juoksussaan; sen vuoksi hän oikasi suoraan vuoriston poikki päästäkseen hunnien edelle ja vietti kaksi päivää matkalla — yöt nukkuen metsän sammalikossa — eikä tavannut ainoatakaan ihmistä. Mutta paljon synkkiä kuiluja ja laaksoja tapasi hän tiellään ja kohisevia puroja ja myrskyn kaatamia vanhoja puunrunkoja, jotka lahonneina loistivat aavemaisesti illan pimeydessä. Mutta rohkeuttaan hän ei siltä kadottanut.
Vuoristo kävi loivemmaksi ja lakeusi laajaksi, yläväksi tasangoksi, jonka pintaa usein kolea tuuli pyyhkäsi, ja laaksojen pohjista paistoi lunta. Mutta hän astui edelleen tuntematonta tietänsä.
Viimeinenkin leipäpala oli jo huvennut hänen laukustaan; silloin tuli hän vuorenselänteille ja näki Reinin taasen kimaltelevan etäisyydessä. Nyt hän tahtoi kulkea sitä kohti, mutta kuin repeämänä maassa avautui hänen edessään vuoren tällä puolen jyrkkä kuilu, jonka pohjassa raju vuoripuro vaahtoisna kohisi. Piikkiset pensaat ja tiheä viidakko estelivät häntä laskeutumasta alas purolle, mutta hän raivasi itselleen tien niiden lävitse. Paljon vaivaa ja hikeä se maksoi, aurinko oli jo korkealla taivaalla ja oksat repivät hänen vaatteensa. Kun jalka seisahtui haluttomana enempään rynnäkköön, lausui hän itselleen hiljaa: "Audifax!" ja tämä nimi antoi hänelle uutta uskallusta.