Silloin lähti lapsi luottavaisesti salista.
Ja Hadumoth kulki ulos tuntemattomaan maailmaan, kultaraha neulottuna liivinvuoriin ja paimenlaukku leivällä täytettynä; sauvan oli Audifax kerran veistänyt hänelle tummanvihreästä rautatammesta. Vaikka polut ja tiet olivat hänelle outoja, ja vaikka ravinnon ja yösijan saanti olivat epätietoisia, ei hän joutanut niistä huolehtimaan. "Hunnit ovat kulkeneet auringonlaskua kohti ja vieneet ystäväni mukanaan", — se oli hänen ainoa ajatuksensa; Reinin juoksu ja auringonlaskun suunta olivat hänen tienoppaansa, Audifax hänen päämääränsä.
Vähitellen kävivät seudut hänelle vieraiksi. Yhä kaukaisempana ja kapeampana kimalteli Bodenjärvi hänen silmäänsä, uusia vuorijonoja kiipesi taivasta kohti ja peitti häneltä kotikallion tutun, ylpeän hahmon; silloin katseli hän useasti taaksensa. Vielä kerran haimensi korkean Twielin kukkula muurineen ja tornineen sinisen ilman läpi hänelle, — sitte katosi tämä viimeinenkin jäännös kotiseudusta. Tuntematon laakso aukeni hänen eteensä, avaroita mustia havumetsiä leveni laaksossa, mataloita majoja syvälle alas ulottuvine olkikattoineen piileskeli metsien pimennoissa; — mutta pelkäämättä astui Hadumoth tietänsä ja viittasi kädellään viimeisen tervehdyksen Hegaun vuorille.
Auringon laskettua lepoonsa metsien taakse pysähtyi hänkin hetkiseksi. "Nyt siellä kotona soitetaan iltasiunausta", sanoi hän itsekseen, "myös minä tahdon rukoilla." Ja hän polvistui vuoriston yksinäisyydessä ja rukoili, ensin Audifaxin, sitte herttuattaren, sitte itsensä puolesta, — ja hänen ympärillään oli kaikki hiljaista. Hän kuuli vain oman rajusti sykkivän sydämmensä lyönnit.
"Kuinkahan hanhilleni nyt käynee?" ajatteli hän noustessaan jälleen seisaalleen, "nyt on juuri niiden kotia-ajamisen aika." Sitte astui Audifaxin kuva taas hänen sielunsa eteen — hänen kanssaanhan paimentyttönen niin usein oli yhdessä kotiin palannut. Hän astui edelleen eteenpäin.
Laakson maalaistaloissa ei liikkunut niin luotua sielua. Vain muuan vanha mummo istui erään olkikattoisen majan edessä. "Sinun pitää antaa minun olla tämä yö kattosi alla, iso-äiti!" sanoi Hadumoth tälle tuttavallisesti. Mummo oli kuuro ja vastasi vain viittauksella; hän oli yksinään jäänyt kotimieheksi, miesten mennessä vuoristoon hunneja vastaan.
Mutta ennen aamunkoittoa oli Hadumoth taas taipaleella. Ja hän kulki halki pitkien metsien, joissa hongat ja männyt eivät tahtoneet loppuakaan; jo huomasi kevään ensimmäistä hiljaista virkoamista, ensimmäiset kukkaset nostelivat päitään sammalikosta, ensimmäiset hyönteiset lentelivät hiljaa suristen niiden päällä, ja pihkan tuoksu, voimakas ja miellyttävä, levisi vienon tuulenhengen mukana kaikkialle, suitsutuksena jonka petäjät uhrasivat auringolle kaikesta siitä hyvästä, mistä ne tätä saivat kiittää.
Mutta paimentyttöstä tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. "Täällä on liian kaunista", sanoi hän, "täällä eivät hunnit voi olla."
Hän laskeusi alas vuoristosta ja tuli eräälle paikalle, missä metsä oli harvaa ja laski laajoja näköaloja lomitsensa. Syvällä alhaalla etäisessä uomassaan kiemurteli Rein käärmeen tavoin; kahden virranhaaran väliin ahdettuna makasi siinä muuan saari, jolla kohosi paljon uhkeita muuria; ne näyttivät kirkoilta ja luostareilta, mutta paimentytön terävä silmä huomasi, että ne olivat mustuneet eikä niillä enää ollut kattoja. Sininen savupilvi lepäsi liikahtamatta niiden päällä.
"Mikä tämä seutu on nimeltään?" kysyi hän eräältä metsästä tulevalta mieheltä.