"Hän ei ole palannut takaisin."
"Niitä on paljon, jotka eivät ole palanneet; sen vuoksi ei sinun tarvitse pois lähteä. Ne jotka ovat jääneet jälelle, ne ovat nyt Jumalan luona taivaassa ja asuvat kauniissa puistossa siellä ja heidän on paljon parempi olla kuin meidän täällä alhaalla."
Mutta paimentyttönen pudisti vain päätään. "Audifax ei ole Jumalan luona", sanoi hän. "hän on hunnien luona. Minä olen katsellut häntä kentällä, mutta häntä ei löytynyt kuolleiden joukossa, ja miilunpolttajan poika Hohenstoffelnista, joka myös oli jousimiesten mukana, sanoi nähneensä miten häntä vietiin pois… Minun täytyy hakea hänet sieltä, muuten ei minulla ole enää rauhaa."
"Mistä sitte tahdot hakea hänet?"
"Sitä en tiedä. Tahdon mennä, minne muut ovat ratsastaneet; maailma on laaja, ja lopuksi löydän hänet kuitenkin, siitä olen varma. Kultarahan, jonka sinun pitää lahjoittaa minulle, tahdon antaa hunnille ja sanoa: Päästäkää Audifaxini vapaaksi! ja kun hän on minulla, palaamme molemmat kotiin."
Hadwigia miellytti kaikki mikä poikkesi tavallisuudesta. "Tästä lapsesta on meillä kaikilla opittavaa!" sanoi hän, nosti arastelevan Hadumothin syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Sinun kanssasi on Jumala, sen vuoksi ovat ajatuksesi suuret ja rohkeat, ilman että itse tiedät siitä. Kellä teistä sattuu olemaan kultakolikko käsillä?"
Randegg kaivoi taskustaan yhden esiin. Se oli iso kultataaleri ja oli siihen kuvattu Kaarle keisari julmanaamaisena ja suurisilmäisenä, ja toisella puolella nähtiin kruunupäisen naisen kuva ynnä kirjoitus. "Se on viimeiseni!" sanoi Randegg nauraen Praxedikselle. Herttuatar antoi sen lapselle lausuen: "Lähde nyt Herran nimessä, se on kohtalon määräämää."
Kaikkien mielet kävivät juhlallisiksi, ja Ekkehard laski kätensä siunaten Hadumothin pään päälle.
"Minä kiitän teitä!" sanoi tämä ja yritti mennä. Mutta vielä kerran kääntyi hän ympäri ja sanoi: "Mutta jos ne eivät annakaan minulle Audifaxia yhdestä kultarahasta?"
"Sitte lahjoitan sinulle toisen", lupasi herttuatar.