Tämä pistelevä puhe loukkasi totista miestä. — Pila sopimattomaan aikaan vaikuttaa kuin etikka hunajassa. Hän meni äänetönnä ulos, toi Burkhard herran miekan, veti sen huotrasta ja viskasi sen harmistuneena pöydälle Hadwig rouvan eteen. Vielä tuoreita punaisia täpliä loisti kelpo terällä ja vallan vereksiä naarmuja näkyi sen reunoissa. "Kävelikö koulumestari siellä joutilaana", sanoi hän, "siitä tuo todistakoon! Minä en ole tehnyt kieltäni urhotekojeni airueeksi."
Tämä koski herttuattareen kipeästi. Hän kantoi vielä katkeruutta sydämmessään, hänessä kuohui halu päästää suuttumustaan ilmoille, — mutta Burkhard herran miekka herätti vaihtelevia ajatuksia; hän nieli harminsa ja ojensi Ekkehardille kätensä.
"En tahtonut teitä loukata!" virkkoi hän.
Hänen äänensä lempeä sointu kaikui Ekkehardin korvissa kuin lievä nuhde; hän hidasteli tarttumasta tarjottuun käteen. Kernaasti olisi hän pyytänyt anteeksi tylyä käytöstään, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; — silloin aukeni salin ovi, ja häneltä säästyi nöyryytys.
Hadumoth, paimentyttönen, astui sisään. Arkana seisahti hän kynnykselle, hänen kasvonsa näyttivät valveutuneilta ja itkeytyneiltä; hän ei uskaltanut aluksi lausua luotua sanaakaan.
"Mikä sinulla on, lapsiparka?" huusi herttuatar hänelle. "Tulehan lähemmäksi!"
Silloin sai tyttönen rohkeutta astua peremmälle. Hän suuteli herttuattaren kättä. Nähtyään Ekkehardin, jonka papillinen puku herätti hänessä arkaa kunnioitusta, meni hän tämänkin luo suutelemaan hänen kättään; sitte yritti hän puhua, mutta nyyhkytys tukahutti häneltä äänen.
"Elä pelkää!" sanoi herttuatar lohduttavasti. Silloin vasta sai hän sanoja suuhunsa.
"En minä voi hanhia enää paimentaa", lausui hän, "minun täytyy lähteä pois täältä. Sinun pitää antaa minulle kultaraha, niin iso kuin sinulla vain on. Tultuani takaisin teen siitä edestä sinulle työtä koko ikäni. En voi sille mitään, mutta pois minun täältä on lähdettävä."
"No, miksi tahdot sitte pois?" kysyi herttuatar. "Onko joku täällä pahoittanut mieltäsi?"