Hän astui alas linnan kellariin; siellä makasi hänen vankinsa Cappan olilla, hänen haavansa oli sidottu eikä se ollut vaarallista laatua. "Ylös siitä, sinä pirun poika!" huusi Spazzo herra potkaisten ruojaa tuimasti. Hunni nousi seisoalleen ja irvisti epäilevästi, sillä hän luuli elonlankansa tulevan varsin lyhyeksi; kainalosauvan nojalla liikkasi hän eteenpäin kamariherran edellä, joka johdatti hänet ylös saliin. "Seis!" huusi Spazzo tänne tultua. Kurja raukka seisahtui ja ällisteli ihmeissään ympärilleen. Surkutellen katseli Hadwig rouva oudonnäköistä ihmislasta. Myöskin Praxedis oli saapunut paikalle. "Kaunis ei teidän saaliinne ole", virkkoi hän kamariherralle, "mutta sangen merkillinen." Herttuatar pani kätensä ristiin; "Ja tuommoisen kansan edessä on koko Saksanmaa vapissut!" huudahti hän.
"Heidän paljoutensa ja koossapysymisensä synnytti pelkoa", sanoi
Randeggin herra; "mutta takaisin eivät he koskaan tänne palaja!"
"Oletteko siitä niin varma?" kysyi herttuatar terävästi.
Hunni ei ymmärtänyt suuriakaan keskustelusta. Hänen haavoitettua jalkaansa pakotti, mutta hän ei uskaltanut istahtaa. Praxedis puhutteli häntä kreikankielellä, mutta hän pysyi vaitonaisena ja pudisteli vain päätään. Neitonen alkoi merkeillä ja eleillä saada keskinäistä ymmärrystä syntymään — hunni pysyi jäykkänä kaikelle. "Sallikaas minun koettaa", lausui Praxedis herttuattarelle, "tiedänpä vielä yhden keinon herättää hänessä elonmerkkiä; Konstantinopoliksessa kuulin kerrottavan siitä." Hän hypähti pois salista ja ilmestyi pian sinne takaisin, kädessään malja, jonka hän pilkallisesti kumartaen tarjosi mykälle vangille.
Se oli väkevätä nestettä, poltettua kirsikoista ja luumuista; Herrassa nukkunut linnankappalainen Vincentius oli eläessään valmistanut monta laatua sellaisia aineita. Silloin kirkastuivat hunnin kasvot, hänen tylppä nenänsä imi ahnaasti nesteen tuoksua sisäänsä, ja hän tyhjensi maljan, jota hän lienee katsonut jonkunmoiseksi rauhanpikariksi. Sitte pani hän käsivarret ristiin rinnalleen ja heittäytyi polvilleen Praxediksen eteen suudellen hänen kenkiään.
Neito antoi hänelle merkin, että osottaisi kunnioitustaan herttuattarelle; hunni tahtoi suudella tämänkin jalkaa, mutta Hadwig rouva väistyi taaksepäin ja viittasi kamariherran viemään miehensä pois salista.
"Teillä on hulluja päähänpistoja!" sanoi hän Spazzo herralle tämän palattua. "Kuitenkin oli teiltä kohteliasta, että taistelun tuoksinassa minua ajattelitte."
Ekkehard oli edellisen kestäessä istunut akkunan ääressä ja katsellut kaukaisuuteen. Spazzo herran tapa loukkasi häntä. Praxediskin oli käytöksellään pahottanut hänen mieltään. "Meitä nöyryyttääkseen on Herra lähettänyt erämaan lapset", ajatteli hän itsekseen, "opiksi ja kehotukseksi menemään itseemme ja kääntymään katoavaisuuden vähäarvoisista asioista iankaikkisiin; vielä on maa tuores kaatuneiden hautojen päällä, ja jo harjottaa kansa jälleen kujeitaan, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain vaahtoa ja unelmaa…"
Praxedis oli astunut hänen luokseen. "Miksi ette myöskin te tuonut meille maistoa tappelusta, arvoisa koulumestarimme?" kysyi hän veitikkamaisesti. "Joukossa kuuluu riehuneen ihmeellinen hunnilainen amatsooni; jos sen olisitte vanginnut, olisi meillä nyt sievä pari tässä."
"Ekkehardilla on korkeampia asioita ajateltavana kuin hunnilaisnaiset", virkkoi herttuatar katkerasti, "ja hän osaa vaieta kuten ainakin lupauksen tehnyt. Mitä tarvitsee meidän udella, miten hänelle taistelussa kävi?"