Samana hetkenä, jolloin edellisenä päivänä taistelu oli alkanut, laskeutui synkeännäköinen saatto alas korkealta Twieliltä. Ne olivat samat miehet, jotka olivat taisteluun lähteneet. Samassa järjestyksessä he nytkin kulkivat, mutta heidän askeleensa olivat verkalliset ja heidän lippunsa suruharsoon käärityt. Myöskin linnan torniin oli musta lippu vedetty. Muitten joukossa ratsasti herttuatarkin alas laaksoon; hän oli puettu tummaan vaippaan ja hänen näkönsä oli ankara ja totinen. Munkkien ruumiit kannettiin mukana ja asetettiin ne ison haudan reunoille, jotta nekin ottaisivat osaa viimeiseen kunnianosotukseen taistelutovereilleen. Litanian laulettua astui apotti Wazmann avoimen haudan ääreen ja huusi noille kuudellesadatta, jotka siinä kalpeina ja äänettöminä makasivat, viimeisen tervehdyksen ja kiitoksen eläviltä. "Heidän muistonsa olkoon siunattu ja heidän luunsa viheriöitkööt paikassansa! Heidän nimensä säilykööt ikuisuuteen ja pyhäin miesten kunnia tulkoon heidän lastensa osaksi!" — niin puhui hän saarnaajan sanoilla ja heitti sitte ensimmäisen lapiollisen multaa ruumiille; sen jälkeen heitti herttuatar ja kaikki muut vuoronsa jälkeen. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus. Veljien haudalta tahtoivat nyt hajota kukin, haaralleen ne, jotka eilen yhdessä olivat sotineet; monet järeät kasvot värähtelivät silloin liikutuksesta, suudelmia ja kättenpuristuksia vaihdettiin; sitte lähtivät ensinnä Reichenaun miehet kotimatkalle luostariinsa. He kantoivat mukanaan paareilla kuolleitten munkkien ruumiit; veljet astuivat niiden rinnalla palavat kynttilät käsissä ja virsiä laulaen; myöskin pakanaluolan vanhuksen rauvenneen ruumiin veivät he mukanaan; pää nuuduksissa ja mustalla verholla peitettynä astui tuntemattoman sankarin ratsu isäntänsä ruumiin jälessä — synkkä oli tämä näky, kun kuolinsaatto hitaasti hävisi metsän hämäryyteen.
Sitte ottivat linnan alustalaiset jäähyväiset herttuattarelta. Laiha
Fridinger, käsi siteessä, johdatti yhtä parvea maalle päin; vain
Randeggin herran piti vähäisen joukon kanssa jäädä korkean Twielin
turvaksi.
Liikutetuin mielin katseli Hadwig rouva poislähtevien jälkeen. Sitte ratsasti hän verkalleen taistelukentän poikki. Hän oli eilen seisonut linnan tornissa ja jännitettynä katsellut taistelun menoa. Nyt piti Spazzo herran selittää hänelle monta seikkaa. Tämä ei suinkaan säästänyt liioittelua, mutta herttuatar oli kertomukseen tyytyväinen. Ekkehardin kanssa hän ei vaihtanut sanaakaan.
… Kun hekin olivat ratsastaneet kotiin; kävi kedolla kaikki jälleen hiljaiseksi ja autioksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vain kavioiden polkema nurmi, verestä kostea maa ja molemmat isot hautakummut olivat sen sadon todistajat, minkä kuolema edellisenä päivänä täällä oli niittänyt. Eipä kestä kauvan, ennenkun veri on kuivunut ja ruoho uudelleen kasvanut, vainajien kumpujen päälle on sammal levinnyt, linnut ja tuuli tuovat siemeniä ja pensaat ja puut rupeavat vireästi rehottamaan niillä — kuolleitten leposijoilla kasvullisuus paraiten menestyy. Mutta heikentymättömänä elää muisto hunnilaistaistelusta jälkipolvien mielissä, "Pakanakummuksi" kutsuu Hegaun asujan sitä kumpua, jolla suunnaton kivilohkare seisoo, eikä pitkänperjantain-yönä kenkään uskalla käydä laakson poikki. Siellä kuuluu maa ja ilma vainajille; ne nousevat vanhoista haudoistaan, täällä ryntäävät jälleen pienet ratsut eteenpäin, tuolla marssivat sotijat kiilamaisessa taistelujärjestyksessä ja panssari välkkyy lahonneen munkinpuvun alta, aseidenkilinä ja hurjat sotahuudot täyttävät taasen ilman, myrskyten kohoaa henkientaistelu ylös ilmoihin; silloin tulee äkkiä saarelta selälliseltä mustalla ratsulla ritari kultaisissa varuksissa, joka ajaa aaveet viileään lepoonsa, — vielä yrittää hunnilaispäällikkö torjua häntä kimpustaan heiluttaen vimmaisesti käyrää miekkaansa, mutta silloin suhahtaa sotatappara kiivaasti hänen päähänsä, ja hänenkin on painuttava alas … ja kaikki on jälleen hiljaista kuin ennen, vain koivujen nuoret lehdet värisevät tuulessa.
Pääsiäissunnuntai kului korkealla Twielillä hitaasti ja ikävästi. Illalla istui Hadwig rouva salissaan Ekkehardin, Spazzo herran ja Randeggin parissa. Voi arvata, mistä asioista he juttelivat. Viime päivien suuri historia palasi kaikkien puheissa yhä uudestaan esiin niinkuin kaiku Loreley-kallion kohdalla; kun tämä on kajahtanut yhdestä kallioseinästä, kuuluu vastapäisestä kumeaa jyryä, ja etäisessä solassa uudistuu tämä edelleen eikä loppua tahdo tullakaan.
Reichenaun apotti oli lähettänyt sanan, että he olivat tavanneet luostarin kyllä melkoisessa määrässä raiskattuna, mutta kuitenkin tulelta säästyneenä, ja että he olivat, vihityllä vedellä ja pyhimysten luiden ympärikulettamisella poistaneet siitä hunnilaisen saastutuksen sekä juhlallisesti haudanneet kuolleensa.
"Entä jälelle jäänyt veli?" kysyi herttuatar.
"Sille on Herra Jumala osottanut, että hänen kaikkivaltansa sodan ja vihollishävityksen aikana ei unhota yksinkertaisiakaan sieluja. Palatessamme seisoi veli Heribald kynnyksellä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. 'Miten hunnit sinua miellyttivät?' huusi hänelle joku. Silloin vastasi hän vanhaan tapaansa hymyillen: 'Oo-jaa, sangen suuresti ne minua miellyttivät. Koskaan en ole nähnyt hyvätuulisempaa väkeä, ja ruokaa ja juomaa antoivat ne minulle vallan ihmisellisesti — isä kellarimestari on aina antanut janoni pysyä janona, mutta nämä tarjosivat minulle viiniä yltäkylläisesti — ja mitä ne minua nyrkiniskuilla ja korvapuusteilla vahingoittivat, sen viinillä jälleen hyvittivät, — ja sitä ei kenkään teistä tekisi. Vain kuria näytti niiltä tykkänään puuttuvan, eivätkä ne olleet oppineet kirkossakaan oikein hiljaa pysymään…' Hän tiesi vielä paljon muutakin outojen vierasten ylistykseksi, mutta sanoi vasta rippituolissa voivansa kaikki kertoa…"
Hadwig rouvaa ei iloisuus vielä oikein miellyttänyt. Armollisesti päästi hän sanantuojan jälleen palaamaan. Kaatuneen hunnilaispäällikön rengaspaidan ja kilven antoi hän myöskin tälle ripustettaviksi luostarin kirkkoon ikuiseksi muistomerkiksi. Hänelle nimittäin annettu päättämisvalta saaliin jaossa.
Spazzo herra, jonka kieli tästä lähtien ei väsynyt hänen urhotekojaan ylistellessään — ja hänen kuoliaaksilyömiensä lukumäärä kasvoi aikaa myöten kuin lumivyöry — lausui arvokkaasti: "Minullakin on vielä muuan voittosaalis esiintuotavana, ja se on määrätty armolliselle valtiattarelleni."