Haavoitetuin poskin kulki Moengal kentän poikki, tukien nuijallaan askeleitaan. Hän tarkasteli kuolleita. "Oletko hunnien joukossa tavannut erästä, joka oikeastaan on naissukua?" kysyi hän eräältä vartioitsevalta veljeltä.
"En!" oli vastaus.
"Silloin voin palata kotiin!" sanoi Moengal.
VIIDESTOISTA LUKU.
Hadumoth.
Yö kului vähitellen. Pitkä ja tuskallinen oli se ollut niille, jotka olivat asetetut kuolleiden vartijoiksi. Kamala tunnelma lepäsi maan päällä ja ihmisten mielissä. "Herra olkoon heidän sieluilleen armollinen!" kaikui vartijan hiljainen huuto kedon yksinäisyydessä. "Ja lunastakoon hän heidät kiirastulen tuskista!" vastattiin metsänreunasta, missä toverit olivat kyyristyneinä vartiovalkean ympärille. Yön raskaat varjot peittivät ruumiita, ikäänkuin taivas olisi tahtonut verhota sen, mitä ihmisten käsillä alhaalla oli tehty. Sitte pakenivat pilvet pois kedon päältä, aivan kuin kauhun täyttäminä siitä näöstä, mikä heitä siellä kohtasi; — toisia seurasi, nekin pakenivat, muotoa ja hahmoa muuttaen, häipyen ja sulautuen uusiin… Kaikki on vaihettelevaista, vain kuolemassa on ikuinen lepo. Taistelukentällä makasivat kaikki hiljaa, ystävä ja vihollinen, miten taistelun aallot olivat heidät asettaneet.
Erään haamun näki vartija hiipivän kuolleitten kentän yli; se oli muodoltaan kuin lapsi. Se kumartui katsomaan maahan ja kulki edelleen, kumartui uudelleen ja vaelsi taas eteenpäin, mutta vartijaa hirvitti huutaa sille. Hän seisoi kuin naulittu paikallaan. "Se lienee se enkeli, joka merkitsee kuolleiden otsat kirjaimilla, jotta ne tunnettaisiin, kun henki kerran puhalletaan niiden luihin, jotta ne jälleen elävät ja seisovat jaloillaan ja ovat sotajoukko kuin ennenkin", niin ajatteli hän profeetan kuvauksen mukaan, teki ristinmerkin ja piti suunsa kiini. Haamu katosi hänen näkyvistään.
Aamun koittaissa tuli kentälle suuri joukko linnan alustalaisia, jotka herttuatar oli lähettänyt munkkien sijaan vartijoiksi. Herra Simon Bardo oli ollut tätä vastaan. "Voitto on vain puolinainen, jollei sitä käytetä hyväkseen; meidän on lähteminen pakenevia takaa-ajamaan ja hävitettävä heidät viimeiseen mieheen asti", oli hän sanonut. Mutta munkit halasivat palata kotiin pääsiäisjuhlan vuoksi; jotkut heistä sanoivat: "Saavuttaaksemme heidät, jotka pakenevat nopeilla ratsuillaan, on meidän mentävä kauvaksi; he ovat tulleet, me olemme löylyyttäneet heitä; jos he tulevat uudestaan, on heille uusia iskuja varalla; — eilispäivän työ ansaitsee leponsa." Silloin päätettiin haudata ruumiit ennen pääsiäisjuhlan alkua.
Miehet toivat mukanaan kuokkia ja lapioita ja kaivoivat kaksi isoa hautaa. Kedon laidassa oli hylätty hiekkahauta, sen laajensivat he tilavaksi lepopaikaksi ja kantoivat siihen hunnien ruumiit. Aseet ja muut varukset koottiin ja saatiin niistä monta kantamusta sotasaalista. Ja he viskasivat ruumiit kuoppaan sekasin ja ilman erotuksetta, niinkuin ne tuotu oli; — se oli tuima myllerrys sikin sokin viskeltyjä ihmisten ja hevosten jäseniä ja muistutti langenneitten enkelien syöksemistä helvettiin. Kuoppa täyttyi niistä. Muuan kaivajista tuli tuoden irtihakattua päätä; se irvisteli julmasti halotuin otsin. "Sekin on pakanain omaa ja etsiköön se sieltä runkonsa!" huusi hän ja viskasi pään ruumisläjään.
Jylhä kallionkappale oli aikoinaan irtautunut Hohentwielin vuoresta ja syöksynyt alas laaksoon; sen vierittivät kaivajat hunnien haudalle ja kääntyivät sitte kauhusta väristen pois toiseen paikkaan valmistamaan toista hautaa. Sen piti sulkea syliinsä maan omat kaatuneet pojat. Hengelliseen säätyyn kuuluville kuolleille oli Reichenaun luostarikirkko määrätty viimeiseksi leposijaksi.