Yhdelle ainoastaan toi hunnien nuoli parannuksen; se oli veli Pilgeram. Kölnissä Reinin varrella oli hän syntynyt ja oli tuonut tiedonjanonsa ja mahtavan kasvannaisen kaulassaan Pirminiuksen saarelle; mutta siellä hänen kasvannaisensa vain yhä kasvoi ja Aristoteleen Siveysoppi oli tehnyt hänestä sellaisen mietiskelijän, että Heribald oli usein sääliväisesti sanonut hänelle: "Pilgeram, minä surkuttelen sinua!" Nyt leikkasi hunnilaisnuoli hänen kasvannaisensa halki. "Jää hyvästi, nuoruuteni ystävä!" huusi hän ja vaipui maahan. Mutta haava ei ollut mikään vaarallinen, ja kun hän jälleen toipui, tuntui sekä kaulassa että päässä keveältä, ja Aristoteleen löi hän ikipäiviksi mielestään.
Sankt Gallenilaisten sotamerkin ympärille oli kokoutunut pienoinen parvi valituita sotijoita. Vielä lepattelivat ristiinnaulitunkuvasta riippuvat mustat nauhat, mutta taistelu sen ympärillä oli tuima. Sanoilla ja teoilla innosti Ekkehard tovereitaan vastarintaan; sepä olikin Ellak itse, joka heitä ahdisti. Miesten ja hevosten ruumiita makasi röykkiöttäin hurjassa sekasorrossa; ken jäi elämään, se oli vain tehnyt velvollisuutensa, ja missä kaikki ovat kelpo miehiä, siellä ei tarvitse poimia mitään yksityisiä urhotekoja jälkeläisten ylistettäväksi. Burkhard herran kalpa oli Ekkehardin heiluttamana saanut uuden verikasteen, mutta turhaan oli tämä tunkeutunut hunnilaispäällikön Ellakin luo; heidän muutamia iskuja vaihdettuaan erotti heidät taistelun laine. Ja jo horjui korkea risti, lukemattomien nuolten suhistessa sen ympärillä; — silloin kuului halki rivien hämmästyksen huuto: kukkulalta, joka kannattaa huipullaan Hohenfridingenin tornia, laskeutui alas täyttä ravia kaksi ratsastajaa, outoja hahmoltaan ja varuksiltaan. Raskaana ja mahtavaruumiisena istui toinen satulassaan; hänen kilpensä ja haarniskansa olivat vanhentunutta muotoa, mutta niiden vaalistuneet kultaukset todistivat ratsastajan olevan ylhäistä säätyä. Kultainen virve kaarsi kypärää, jonka huipussa hulmusi punainen höyhentöyhtö. Tuulen liehuttaessa vaippaansa ja keihäs tanassa ratsasti tämä outo haamu taistelukentälle, kuvana menneistä ajoista, muistuttaen kuningas Saulia mestari Folkardin virsikirjassa, jossa tämä oli kuvattu ratsastavana Daavidia vastaan. Huolellisesti hänen kupeellaan ratsasti toinen, aseista ja vaatetuksesta päättäen edellisen uskollinen palvelija.
"Arkkienkeli Mikael!" huudettiin kristittyjen joukosta, ja he kohosivat uusilla voimilla vihollista vastaan. Aurinko välkkyi vieraan ratsastajan varuksilla aivan kuin taivaan lupauksena voitosta, — nyt olivat kumpikin jo keskellä mellakkaa, ikäänkuin etsisi kultavaruksineen itselleen arvokasta vastustajaa. Sitä hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa. Heti kun hunnilaispäällikön terävä silmä oli tulijan äkännyt, oli hän kääntänyt hevosensa häntä vastaan; oudon ritarin keihäs suhahti harhaan hänen ohitsensa, ja jo kohotti Ellak miekkansa kuolettavaan iskuun. Mutta palvelija viskautui väliin, ja kun hän leveällä iskumiekallaan satutti vain hunnin hevoseen, taivutti hän päänsä eteenpäin ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu hänen herralleen; kaulaan satutettuna kaatui uskollinen asemies kuoliaana ratsultaan.
Varustensa kilistessä vaipui myöskin Ellakin hevonen maahan; mutta ennenkun kaiku siitä vielä oli ennättänyt hälvetä, seisoi hunni jälleen pystyssä ja taistelukelpoisena. Outo sankari heilutti tapparaansa musertaakseen hänen päänsä, mutta Ellak, nojaten vasemman jalkansa kaatuneeseen ratsuunsa, tarttui jäntevästi hänen käsivarteensa pidättäen turmaa tuottavan iskun ja koetti vetää häntä alas satulasta. Rinta rintaa vastaan syntyi painiskelu molempain mahtavien urosten välillä; oman kamppauksensa unohtaen kokoutuivat muut sotijat ympärille tavatonta ottelua katsomaan.
Jo oli Ellakin onnistunut sukkelasti siepata käteensä lyhyt pistomiekkansa, jota hän hunnien tapaan kantoi oikealla kupeellaan; mutta kun hän varustelihe uuteen iskuun, laskeutui vastustajan tappara hitaasti ja raskaasti hänen päähänsä; — vielä ennätti isketty suorittaa pistonsa, mutta vei sitte käden otsalleen, josta purskahti verivirta, ja sotaratsunsa ruumiille kaatui hunnilaispäällikkö, huoahtaen kiukkuisesti viimeisen henkäyksensä.
"Täällä Herran ja Pyhän Mikaelin miekka;" kaikui kohisten munkkien ja linnan väen riveistä; viimeiseen epätoivoiseen hyökkäykseen juoksivat he, kultavaruksinen sankari yhä etunenässä. Päällikkönsä kaatuminen löi hunnit huumaavalla kauhulla; he kääntyivät takaperin hurjassa paossa.
Jo oli metsänrouva älynnyt taistelun ratkaisun, ja vaunuhevoset seisoivat valmiiksi valjastettuina; hän loi viimeisen vihaa suitsuvan katseen lähestyviin munkkeihin ja entiselle kotikalliolleen, sitte pakeni hän kuormaston kera vinhaa vauhtia Reinille päin. "Reinille!" kaikui huuto pakenevien ratsastajien keskuudessa; viimeisenä ja vastahakoisesti käänsi Hornebog miehineen selkänsä taistelukentälle ja korkealle Twielille. "Hyvästi nyt — vuoden taa!" huusi hän pilkallisesti Reichenaun miehille.
Voitto oli saavutettu. Mutta se, jota he kutsuivat arkkienkeliksi, nojasi raskaan päänsä ratsunsa selkään, ohjakset ja tappara putosivat hänen käsistään; oliko se hunnilaispäällikön viimeisestä pistosta vaiko tukahtumisesta taistelun kuumuudesta: kuolleena nostettiin hänet satulasta. Kypärän silmäverhon avattua nähtiin iloinen hymy hänen ryppyisillä mahtavilla kasvoillaan … tästä hetkestä alkaen loppui pakanaluolan vanhukselta päänpakotus. Kunniallisella ritariskuolemalla hän oli sovittanut menneitten aikojen vian, sen vuoksi oli hänen kuolemansa iloinen.
Suuri musta koira juoksenteli etsien jotakin taistelukentällä; löydettyään vanhuksen ruumiin nuoleksi se haikeasti ulvoen sen otsaa; Ekkehard seisoi vierellä kyynelsilmin ja luki rukouksen vainajan sielun puolesta…
Männynoksilla koristivat voittajat kypäränsä ja palasivat vuorilinnaansa. Munkeista jätettiin kaksitoista pitämään kuolinvartiota sotakentällä; ja oli taistelussa kaatunut hunneja sata ja neljäyhdeksättä, schwaabilaisia sotureja kuusisadatta, Reichenaun munkkeja kahdeksantoista ja Sankt Gallenilaisia kaksikymmentä — sitä paitsi sankarivanhus ja hänen asemiehensä Rauching.