"Ah, puoli eloa on elämämme,
On kuolon varjot aina edessämme!
Me ketä auttajaksi rukoilemme,
Kuin Sua, Herra, tuomar' rikostemme?
Pyhä Jumala!"

Ja toisella sivustalla vastasivat Reichenaun munkit tähän:

"Sua isämme jo hartaast' ikävöivät
Sun kauttas vihamiehensä he löivät,
Sun puolees puhuivat he kyyneleillä,
Et hyljännyt sä heitä murheen teillä.
Väkevä Jumala!"

Ja oikealta ja vasemmalta kaikui sitte yhdessä — miekkojen jo kilistessä toisiaan vastaan ja haavoittuneiden raskaasti kaatuessa:

"Nyt meitäkään, o Herra, elä heitä,
Kun uhkaa pakanat, meit' voimallasi peitä;
O, elä hylkää meitä kuolemalle,
Suur' Jumala, sä apu uskovalle!
Pyhä Jumala, pyhä väkevä Jumala!
Pyhä vanhurskas Jumala, armahda meitä!"[29]

Siten olivat molemmat vihollisjoukot joutuneet jo käsikahakkaan keskenään. Ällistyneinä olivat hunnit katselleet lähestyviä synkkiä joukkoja; ulvonta ja pirullinen huuto: "Hui! Hui!" oli heidän vastauksensa media vitaan. Myöskin Ellak oli järjestänyt joukkonsa hyökkäykseen, ja ympäri kenttää kohisi taistelu. Hunnien kannustamisesta vimmastuneet ratsut mursivat Sankt Gallenilaisten heikon rintaman, ja kiukkuinen ottelu mies miestä vastaan alkoi, — voima taisteli nopsuutta vastaan, germaanilainen järkähtämättömyys hunnilaista viekkautta vastaan.

Silloin joi Hegaun maa monen hurskaan miehen verta. Väkevä Tutilo makasi kuolleena kentällä; hän oli juossut muutaman hunnin hevosen alle, temmaissut ratsastajan sääristä alas satulasta ja heiluttaen irvinaamaista hirviötä ilmassa murskannut sen pään kiveä vastaan; — mutta silloin lensi nuoli harmautuneen taitoniekan ohimon läpi, hänen haavoitetuissa aivoissaan kajahti ikäänkuin taivaallisten sotajoukkojen riemulaulu, sitte vaipui hän kuolleen vihollisen päälle. Ilkeä Sindolt sovitti rintaansa saamallaan haavalla monet ilkityönsä tovereitaan kohtaan; ja vähän auttoi skotlantilaista Dubslania hänen lupauksensa P. Minavaloiukselle matkata paljain jaloin Roomaan, jos tämä pyhimys suojelisi häntä taistelussa, — läpiammuttuna kannettiin hänet taistelusta.

Kun iskuja rapisi kypärälle niinkuin rakeita liuskakivikatolle, veti Moengalvanhus munkinpäähineen päänsä yli, niin ettei hän voinut katsoa oikealle eikä vasemmalle. Hänen keihäänsä olivat jo viskatut. "Ulos nyt, vanha Cambutta!" huusi hän kiukkuisesti ja tempasi käteensä nuijan, jota hän oli kantanut selkäänsä kiinnitettynä, ja pian seisoi vanhus keskellä mellakkaa kuin puimamies lyhteitten keskellä. Jo kauvan oli muuan ratsastaja häärinyt hänen ympärillään. "Kyrie eleison!" lauloi Moengal ja löi nuijallaan sen hevosen kallon kahtia; mutta keveästi hypähti ratsastaja kaatuvan ratsun selästä maahan ja haavoitti käyräsapelillaan lievästi vanhuksen käsivartta. "Hoihoo!" huusi tämä, "huhtikuu onkin sopiva aika suonta lyödä; mutta katsohan eteesi, lääkäri pikkuinen!" ja hänen nuijansa suhahti mahtavasti ilmassa, aivan kuin olisi hän tahtonut vajottaa vihollisensa sillä maan sisään näkymättömiin. Mutta hunni vältti iskun hypähtämällä syrjään; silloin putosi häneltä kypärä päästä: kukoistavat kasvot hymyilivät nuijanheiluttajaa vastaan ja muhkeat kiharat lainehtivat niiden ympärillä, löysästi sidottuina punaisella nauhalla. Ja ennenkun Moengal ennätti iskeä toisen kerran, hypähti olento hänen luokseen notkeana kuin metsäkissa, nuoret kasvot lähenivät hänen partaisia kasvojaan ikäänkuin tarjotakseen hänelle vielä vanhoilla päivillään suutelon herkkua, mutta muiskun sijasta tunsikin ukko kipeän pureman poskessaan; hän tarttui molemmin käsin kiini hyökkääjään — tällä oli naisen lanteet. "Väisty luotani, kummitus!" huusi hän, "sylkeekö helvetti tänne kiusaksemme vielä naispirujakin?" — mutta silloin istui hänen toisellakin poskellaan korea arpi, siten palauttaen hävitetyn sopusuhtaisuuden. Moengal kavahti taaksepäin, amatsooni nauroi hänelle; joutilas hevonen sattui juoksemaan ohitse, — ja ennenkun vanhus oli ennättänyt uudelleen kohottaa nuijaansa, istui Erica satulassa ja ratsasti pois kuin yön unelma kukon ensi kerran kiekuessa…

Muuatta linnanväen ruotua keskellä taistelurintamaa johti kamariherra Spazzo. Hidas eteenpäinmarssiminen oli häntä miellyttänyt, mutta kun taistelu ei ottanut loppuakseen ja kaikki olivat sekasin toistensa kimpussa, niinkuin koirat ja hirvet ajometsästyksellä, oli se hänelle jo liikaa. Idyllinen tunnelma valtasi hänet keskellä kuolemaa ja hävitystä; vasta kun muuan hunni ohi ratsastaessaan tempasi hänen päästään kypärän voitonmerkiksi, heräsi Spazzo herra mietteistään, ja kun vihollinen tahtoi vielä kerran uudistaa rohkean kaappauksensa riistämällä häneltä kauhtanankin, huusi hän kärsimättömästi: "Eikö siinä vielä ollut kylliksi sinulle, sinä pirun tarkk'ampuja?" — ja hän suuntasi niin onnistuneen miekaniskun hunnin perään, että tämä tuli naulituksi kupeestaan kiini hevosensa selkään. Nyt tahtoi Spazzo herra antaa kurjalle pirulle kuoliniskun, mutta nähtyään hänen kasvonsa, jotka olivat vallan hirvittävän rumat, päätti hän viedä hänet valtiattarelleen elävänä muistona päivän tapahtumista. Hän teki siis haavoitetun hunnin vangikseen; sen nimi oli Cappan, ja hän työnsi päänsä Spazzo herran kainaloon, merkiksi antautumisestaan, ja irvisteli valkeilla hampaillaan osottaakseen tyytyväisyyttään henkensä säästämisestä.

Reichenaun munkkeja vastaan vei Hornebog joukkonsa. Siellä niitti tuoni runsaan sadon. Luostarin muurit loistivat etäältä järveltä päin, ikäänkuin kehottaen sotijoita murtautumaan vihollisparven läpi sinne takaisin päästäkseen, ja hunneista moni, joka joutui heidän miekkojensa tielle, sai huomata seisovansa schwaabilaisella mantereella, missä iskuja kasvaa yhtä tiheään kuin mansikoita metsässä. Kuitenkin harvenivat veljienkin rivit arveluttavasti; tuolla makasi Quirinus, kaunokirjuri, jonka kirjoituskrampista hunnilaiskeihäs oli ijäksi tehnyt lopun, tuolla vaipui tähtientutkija Wiprecht ja Herimold, lohien taitava pyytäjä, ja rakennusmestari Wittigow — ja kukapa tunteekaan kaikki ne nimettömät, jotka siellä kuolivat hilpeän kuoleman.