Silloin vaikeni hänen pillinsä ääni; eteenpäin karatessaan oli muuan hunneista nakannut paulan hänen kaulaansa ja tempoi häntä mukanaan; vastustellen katseli Audifax ympärilleen, mutta ketään hänen vähäisestä joukostaan ei ollut näkyvissä. "Oi Hadumoth!…" huusi hän murheellisena. Ratsurin kävi sääli urheata vaaleatukkaista poikaa, ja sen sijaan että olisi leikannut häneltä kaulan poikki, nosti hän pojan satulaansa ja karahutti hänen kanssaan pois. Muutaman kunnaan suojassa odotteli hunnien kuormasto. Korkealla vaunuissaan seisoi metsänrouva ja katseli taistelun vilinää; hän oli hoidellut ensimmäisiä haavoittuneita ja laulanut voimakkaita taikoja juoksevan veren tyrehdyttämiseksi.
"Tässä tuon teille erään, joka voi pestä kattiloitanne!" huusi hunni ja viskasi paimenpojan alas ratsultaan, niin että tämä lennähti eukon jalkoihin vaunujen ruovoista palmikoituun koppaan.
"Ähä, tervetultua, sinä myrkyllinen sammakko!" huusi noita-akka julmasti naurahtaen, "saatpa nyt palkkasi siitä hyvästä, ettäs johdatit kaapuniekan kalliolleni!" Hän oli tuntenut pojan ja sitoi hänet nyt paulanuorasta vaununreunaan kiini.
Audifax ei vastannut sanaakaan. Mutta karvaat kyyneleet vuotivat nyt pitkin hänen poskiaan; hän ei itkenyt vangiksi joutumistaan, vaan koska uudelleen oli pettynyt toiveissaan. "Oi Hadumoth!" … huokasi hän toistamiseen. — Edellisenä keski-yönä oli hän istunut paimentyttösen kanssa liekehtivän nuotion ääressä. "Sinun pitää tulla vahvaksi", oli Hadumoth sanonut, "karaistuksi iskuja ja pistoja vastaan!" Hän oli keittänyt kattilassa ruskeaa käärmeen ja voidellut sen rasvalla pojan otsan, hartiat ja rinnan. "Huomenillalla odotan sinua tässä samassa paikassa, ja sinä palajat tervennä luokseni. Ei mikään miekka pysty käärmeenrasvaan!"
Ja Audifax oli ojentanut hänelle kätensä ja oli sitte hilpeänä mieleltään lähtenyt säkkipillineen mukaan taisteluun. Ja nyt!…
Vielä riehui kamppailu laakson uomassa. Jo horjuivat schwaabien rivit, väsyneinä oudosta tappelusta. Arvelevaisesti katseli Simon Bardo sinnepäin ja pudisti päätään. "Kauneinkin sotataito", murisi hän, "kimmoutuu takaisin näistä kentaureista, — ne pirut laukkaavat edestakaisin ja ampuvat kaukaa, ikäänkuin minun kolmenkertaista taistelujärjestystäni ei olisi olemassakaan; olisipa todella tarpeen, että keisari Leon kirjaan sotataidosta liitettäisiin erityinen luku hunnilaisten hyökkäyssuunnitelmasta!"
Hän ratsasti munkkien luo ja jakoi ne jälleen kahteen osastoon; Reichenaulaisten piti liittyä schwaabilaisten sotarintaman oikeaan ja Sankt Gallenilaisten sen vasempaan sivustaan ja sitte kummankin kääntyä, niin että vihollinen tulisi kaarretuksi laajan puoliympyrän sisään, metsä takanaan. "Jolleivät ne vain murtaudu läpi, eivät ne voi pitää puoliaan", huusi hän heiluttaen leveätä miekkaansa; "ylös siis ja kukin paikoilleen!"
Hurja tuli loisti kaikkien silmistä. Rivit seisoivat valmiina marssimaan. Vielä lankesivat kaikki polvilleen, ottivat maasta multaa kouraansa ja viskasivat sen päänsä päälle, siten pyhittäen ja karkaisten itsensä isänmaan mullalla; — sitte lähdettiin taisteluun.
Sankt Gallenilaiset virittivät hurskaan sotalaulunsa media vita'n. Notker änkyttäjä oli kerran kulkenut luostarin läheisen Martin-rotkon kuilujen ja kallioiden yli, jotka kaareutuivat silloiksi huimaavien syvyyksien yli; silloin esiytyi hänen sielussaan samallainen kuva siitä, miten elämämme jokaisen silmänräpäyksen alla ammottaa kuoleman kauhistuttava kuilu, ja siinä mielentilassa ollen hän sepitti laulunsa. Nyt oli se hänen veljilleen loihtulaulu, suojaava kilpi omalle elämälle ja turmio viholliselle.
Synkeästi kaikuivat hyökkäävien munkkien riveistä keskellä hunnilaistaistelua sen säveleet: