Torvien soidessa riensi tämä parvi määräpaikalleen, mutta ei ollut vielä mitään vihollista näkyvissä.
Linnan alustalaiset hän jakoi kahteen osastoon; tiheissä riveissä, keihäät tanassa ja hitain askelin kulkivat nämä eteenpäin; kummankin osaston väliä oli joku jalka. Randeggin ja Fridingenin herrat johdattivat niitä.
Munkit hän komensi liittymään yhdeksi joukkioksi ja asetti sen jälkijoukoksi.
"Miksi näin?" kysyi apotti Wazmann; häntä loukkasi se, ettei heille myönnetty ensi hyökkäyksen kunniaa.
Vanha soturi hymähti. "Ne ovat minun _triarii_sotilaitani", sanoi hän, "ei sen vuoksi, että olisivat muita kokeneemmat aseiden käyttelyssä, vaan koska he taistelevat palaamisen vuoksi lämpimään pesään. Ken on karkoitettu kodistaan ja konnustaan ja vuoteestaan, sen isku on raskain ja pisto syvin. Elkää huolehtiko, tappelun vimma kohtaa vielä kylliksi aikaisin Pyhän Benediktuksen joukkoakin!"
Hunnit olivat aamun sarastaessa lähteneet Reichenaun luostarista. Ruokavarat olivat kalutut loppuun, viinit juotu, kirkko ryöstetty, — he olivat kunnollisesti suorittaneet päivätyönsä. Heribaldin otsalta silisi moni ryppy, kun hunneista viimeinen katosi portista. Hän heitti heidän jälkeensä kultakolikon, jonka Ellwangenin mies oli kaikessa salaisuudessa ojentanut hänelle. "Maamieheni", oli Snewelin sanonut, "jos kuulet onnettomuuden kohdanneen minua, niin lueta tusina messuja sieluparkani hyväksi. Minä olen aina ajatellut hyvää teistä ja teidän opistanne, ja että jouduin pakanain joukkoon, se tapahtui tavalla, jota en itsekään ymmärrä. Ellwangenin maa on valitettavasti liian karu, jotta sillä pyhimyksiä kasvaisi."
Mutta Heribald ei tahtonut hänestä mitään tietää. Puutarhassa kokosi hän poltettujen ruumiiden tuhan ja sirotti ne järveen, hunnien vielä ratsastaessa sillä rannalla. "Elköön pakanoista jääkö tomunhiukkastakaan jälelle saarellemme", puheli hän. Sitte hän meni luostarinpihaan ja tirkisteli syvämietteisesti sitä paikkaa, jolla hän eilispäivänä oli ollut pakotettu tanssimaan.
Hunnit ratsastivat synkeän petäjikön halki korkeata Twieliä kohti. Mutta heidän huoletonna ratsastaessaan karahti siellä täällä ratsu pystyyn; nuolia ja linkokiviä singahti näkymättömien käsien ampumina tiheään heidän joukkoonsa. "Mitäpä välitätte itikoiden pistoista!" huusi Ellak ja kannusti ratsuaan. "Eteenpäin, tasanko on ratsastajataistelua varten!" Tusinan miehistään hän käski jäämään kuormaston kanssa jälemmäksi kurittamaan metsästä ampujoita. Maa tärisi eteenpäin kiitävän joukon kaviontöminästä; tasaiselle kentälle tultua hajosivat rivit ja ulvoen syöksyivät hunnit vastaantulevaa kristittyä sotajoukkoa vastaan. Kaukana muiden etunenässä ratsasti Ellak hunnien lipunkantajan keralla, joka heilutti punavihreää lippua hänen päänsä päällä; vihollisen kohdalle tultua kohosi hän korkealle satulassaan, kiljasi hurjasti ja ampui itse ensimmäisen nuolen, siten vanhan tavan mukaan julistaakseen taistelun alkaneeksi.[28] Sitte alkoi murhaaminen. Mutta vähän hyödytti schwaabilaisia sotureja, että he seisoivat järkähtämättä paikallaan törröttävänä keihäsmetsänä; kun ratsumiesten hyökkäys oli torjuttu, tuli heidän päälleen etäältä tiheä nuolisade; puoleksi seisoaltaan satulassaan ratsun ravatessa täyttä vauhtia ampuivat hunnit nuoliaan, jotka harvoin erehtyivät maalistaan.
Toiset ryntäilivät sivuilta päin, — ja voi niitä kaatuneita, joita eivät veljensä kiirehtäneet korjaamaan keskeensä!
Silloin mielivät metsässä piileskelevät kevytaseiset tehdä rynnäkön takaapäin hunnien selkään. Torven ääni kutsui heidät kokoon, he ryntäsivät eteenpäin; — mutta ajatuksen nopeudella olivat hunnit kääntäneet ratsunsa ja nuolisade singahti ryntääjiä vastaan; he hämmästyivät, jotkut harvat astuivat vielä eteenpäin, mutta he viskattiin maahan; ainoastaan Audifax kulki edelleen nuolien suhistessa ympärillään, hän ei katsonut ylös eikä taakseen, vaan puhalsi yhä vain rynnäkkömarssia niinkuin hänen virkansa oli; siten joutui hän keskelle vihollisparvea.