"Ja mitä Patmon näkijä aavistuksena on ilmoittanut, se on meille takeena ja turvana voitosta, niin että synneistämme puhdistuneina lähdemme taisteluun. Antakaa heidän hyökätä kimppuumme nopeilla ratsuillaan, mitä se meitä säikähyttää? Helvetin pojiksi on Herra heidät leimannut, sen vuoksi ovat heidän kasvonsa vain irvikuva ihmiskasvoista; peltojemme sadon voivat he polkea ja häväistä kirkkojemme alttarit, mutta Jumalaan luottavaisten miesten käsivartta he eivät voi kestää.
"Ja muistakaatte myöskin, että meidän schwaabilaisten on aina täytynyt taistella ensi rivissä, missä valtakunnan kohtalosta on kalpaa käytelty;[27] vaikka muina aikoina olisi kauhistus Herran edessä pukeutua sotisopaan hänen juhlapäivänään, siunaa hän tänään aseemme ja lähettää pyhänsä avuksemme ja sotii itse kanssamme, hän, sotajoukkojen Herra, joka käskee salaman sinkoamaan kaikki musertaen taivaalta ja avaa syvyyden ammottavat kuilut kun pelastuksen hetki on tullut."
Valituilla esimerkeillä kunniakkaista taisteluista sytytti Ekkehard kuulijainsa mielet, ja moni nyrkki puristui keihään ympärillä ja moni jalka kohosi kärsimättömästi lähtöön hänen puhuessaan. Joosuan sotaretkestä, kun hän Herran tukemana löi yksineljättä kuningasta Jordanin takana olevilla maanäärillä, — ja Gideonista, joka pasuunain kaikuessa ryntäsi midianilaisten leiriin ja ajoi heidät aina Bethsedaan ja Tebbathiin saakka, — ja Bethulian miesten hyökkäyksestä, jotka Judithin kunniakkaan työn jälkeen löivät assyyrialaiset miekan terällä.
Mutta lopuksi huusi hän kuulijoilleen sen kehotuksen, jonka Juudas Makkabeus oli huutanut kansalleen, kun he asettivat Emmaonin luona leirinsä vastapäätä Antiokuksen sotajoukkoa: "Hankkikaat ja älkäät hämmästykö, että te huomeneksi valmiit olisitte sotimaan pakanoita vastaan, jotka meidät ja meidän pyhämme aikoivat maahan lyödä. Sillä se on meille parempi, että me kuolemme sodassa, kuin että me näemme senkaltaista kurjuutta, joka on tullut meidän kansamme ja jumalan palveluksemme päälle — Amen!"
Hänen päätettyään vallitsi hetkisen äänettömyyttä; mutta sitte nousi huumaava meteli ja kilinä, soturit löivät miekoillaan kilpiinsä, kohottivat keihäitään korkealle ja heiluttivat lippujaan, — vanha merkki ystävällisestä suostumuksesta puhujan sanoihin. "Amen!" kaikui jylisten heidän riveistään, sitte notkistivat kaikki polvensa ja jumalanpalvelus oli päättynyt; kamalalta kuului puisten kolistinten ääni totutun juhlallisen kellojensoiton asemasta. Ken ei vielä pääsiäisjumalanpalveluksessa ollut vahvistanut itseään Herran ruumiilla, astui nyt alttarin luo sitä saamaan. Silloin kuului tornista huuto: "Aseihin! Aseihin! Vihollisia! Järven puolelta tulee mustanaan ratsastajia! Aseihin!" Nyt ei enää kestänyt lepoa, sotijat syöksyivät portille kuin hengen ajamina; tuskin ennätti apotti Wazmann lausua siunauksen heidän ylitsensä.
Hehkuen taistelunhalua ryntäsi joukko ulos portista, jokaisen sydän paisuvan jännityksen valtaamana, kukin tuntien rientävänsä suurta silmänräpäystä kohti. Ja oli Sankt Gallenin munkkeja neljäseitsemättä, Reichenaun munkkeja yhdeksänkymmentä ja linnan alustalaisia yli viisisataa. Sankt Gallenin sotamerkin vieressä astui Ekkehard; mainittu merkki oli harsoon kääritty ristiinnaulitun kuva, josta liehui mustia nauhoja, sillä luostarin varsinainen lippu oli jäänyt jälelle. Linnan balkonilla seisoi herttuatar liehuttaen valkoista huivia jäähyväiseksi lähteville; Ekkehard kääntyi katsomaan taaksensa, mutta Hadwig rouvan katse vältti hänen silmäystään, eikä hänen jäähyväistervehdyksensä ollut tarkoitettu nuorelle opettajalle.
Alemman linnanportin luo olivat palvelevat veljet kantaneet P. Markuksen luita sisältävän arkun. Kukin ohikulkeva kosketti miekallaan ja keihäänkärellään sitä ja astui sitte raskain askelin linnantietä alaspäin.
Laajalla tasangolla, joka ulottuu järvelle päin, järjesti Simon Bardo sotaväkensä. Hei, miten herttaiselta tuntuikaan vanhasta päälliköstä, kun totuttu panssari jälleen munkinkaavun asemesta verhosi arpien peittämää rintaa! Hänen leveä jalokivillä koristettu vyönsä ja miekan kultainen kahva muistuttivat entisestä joukkojen johdattajasta.
"Te luette vanhoja kirjailijoita grammatiikan vuoksi", oli hän lausunut molemmille apoteille, jotka ratsastivat hänen sivullaan, "minä olen heiltä oppinut käsityöni. Frontinuksen ja Vegetiuksen hyviä neuvoja voi vielä tänäkin päivänä seurata. Aluksi koetettakoon roomalaisten legioonain taistelujärjestystä, sillä silloin paraiten huomaa, millainen vihollinen on edessämme. Voimme sitte vielä aina tehdä miten vain haluttaa, tätä leikkiä ei puolessa tunnissa loppuun leikitellä."
Hän komensi kevyt-aseiset joukot — linkoojat ja jousimiehet — ryntäämään muiden edellä; niiden piti miehittää metsänreuna, ollen tiheän männikön kautta suojatut ratsastajain hyökkäystä vastaan. "Tähdätkää alas!" huusi hän näille, "vaikka miehen asemesta osuisittekin ratsuun, on se aina jotakin!"