"Osaatteko kaikissa asioissanne noin kiirehtiä!" vastasi Hadwig rouva.
"Katselen pergamenttianne tilaisuuden sattuessa."
"Apotille olisi vallan rakas ja toivottu asia, että jo tänään voisin tuoda hänelle takaisin lahjakirjan teidän allekirjoituksellanne ja sinetillänne varustettuna. Se on sen vuoksi, että järjestys pysytettäisiin luostarin arkistossa, sanoi hän."
Herttuatar tähysteli miestä kiireestä kantapäähän. "Sanokaa te apotillenne", lausui hän, "että minä paraikaa teen laskua siitä, miten paljon veljet korkealla Twielillä majaillessaan hävittivät keittiön ja kellarin varoja. Sanokaa hänelle sitäpaitsi, että meillä on omat kirjurimme, milloin päähämme pälkähtää lahjoitella pois hovitiloja Reinin varsilla, ja että…"
Hänellä pyöri vielä muutamia muita katkeria sanoja kielellä. Mutta alipriori puuttui nöyrästi lepytellen puheeseen ja rupesi luettelemaan joukon tapauksia, jolloin valistuneet herrat ja ruhtinaat olivat tehneet samanlaisia lahjoituksia, — miten Francian kuninkaat Reinvirran toisella puolen olivat mitä runsaimmin korvanneet Toursin P. Martinukselle sen vahingon, jonka normannien ryöstöretket hänelle olivat tuottaneet, ja miten otollinen sellainen anti on sielun autuudelle, sillä kuten tuli vedellä sammutetaan, niin syntikin almujen kautta…
Herttuatar käänsi hänelle selkänsä ja jätti hänet vielä kertomattomine esimerkkineen seisomaan saliin. "Liika hoppu asian pilaa!" mutisi munkki itsekseen, "hitaasti kun kulkee, varmasti perille pääsee!" Silloin kääntyi Hadwig rouva ovella vielä kerran häneen päin. Sanoin kuvaamattomalla kädenliikkeellä hän viittasi munkille lausuen: "Jos tahdotte lähteä luotani, niin lähtekää sitte heti paikalla!"
Munkki lähti kiireesti tiehensä.
Apottia ärsyttääkseen lähetti herttuatar vielä samana päivänä harmautuneelle Simon Bardolle kultaiset käädyt tunnustukseksi etevästä johdosta taistelussa.
Mies, jonka kohtalo antoi herttuattarelle paljon päänvaivaa, oli vangittu hunni Cappan. Tämä oli alussa saanut monta kovaa kokea; hän ei vieläkään käsittänyt, miksi hänet oli henkiin jätetty; hän juoksenteli arkana ympäriinsä kuten se, jolla ei enää ole mitään oikeutta itseensä, ja kun hän viskautui olilleen maata, tuli kauniita unelmia tanssimaan hänen ympärillään. Hän näki avaroita kukkaisia ahoja, joilla kasvoi hirsipuita kuin ohdakkeita, ja kussakin niistä riippui joku hänen maanmiehistään ja hän itse kaikkian ylinnä; tämä kaikki oli hänestä aivan paikallaan, sillä sellainen oli sotavankien kohtalo siihen aikaan. Mutta ihmettä kyllä, ei hänelle kuitenkaan pystytetty hirsipuuta. Vielä jonkun aikaa hän katseli karsaasti linnanpihassa kasvavaa isoa lehmusta; siinä oli muuan vahva, paljas oksa, joka hänestä näytti nyökkäävän hänelle ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Hei, miten hyvin sinä kelpaisitkaan koristamaan minua!"
Mutta vähitellen tuli hän kuitenkin huomaamaan, että lehmus oli kaunis, siimeikäs puu, ja arkuus hänestä alkoi kadota. Hänen lävistetty reitensä parani, hän kuleksi ympäriinsä kartanolla ja keittiössä ja katseli ällistellen saksalaista taloudenpitoa. Hän tosin ajatteli hunnilaistapaan, että miehen koti oli hevosen selässä ja että naisille ja lapsille riitti katosvaunut; mutta kun satoi tai tuli iltaviileä, ei hänestä neljä seinää ja niiden sisässä räiskyvä takkavalkea tuntuneet ollenkaan halveksittavilta, ja kulaus viiniä maistoi paremmalta kuin tammanmaito, ja villainen peitto oli pehmeämpi kuin sudennahka. Siten katosi hänestä kaikki pakenemisen halu; koti-ikävää hän ei tuntenut alunkaan, koska mitään vakinaista kotimaata hänellä ei ollut.
Kartanolla ja puutarhassa askarteli siihen aikaan muuan Friderun niminen palvelusneito; tämä oli korkea kasvultaan kuin monikerroksinen huippukattoinen rakennus, sillä hänen päänsä oli päärynänmuotoinen eikä enää hohtanut ensimmäisen nuoruuden loisteesta. Pahat kielet kertoivat hänen aikoinaan olleen Spazzo herran henttuna, mutta siitä oli jo sangen kauvan; jo vuosia oli hän omistanut lempensä eräälle linnan rengeistä, mutta tämän olivat hunnit viime taistelussa tappaneet — nyt oli hänen sydämmensä siis orpouden tilassa.