Isokasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia eivätkä kärsi liian paljosta ajattelemisesta. Niinpä käänsi tämäkin neitonen pian katseensa hunniin, joka yksinäisenä ja avuttomana teiskaroi linnanpihalla, ja hänen tunteensa kiintyi säälien tähän miesraukkaan niinkuin kastepisara kärpässieneen. Hän koetti opastaa häntä niihin taloudellisiin taitoihin, joita itse osasi; ja hänen kuokkiessaan ja mullittaessaan puutarhaa tapahtui usein, että hän antoi aseensa, Cappanille, joka teki miten armas opettajattarensa häntä neuvoi. Myöskin palkojen ja yrttien leikkaamisessa hän noudatti hänen esimerkkiään, — ja muutamien päivien kuluttua, kun vettä oli kaivolta tuotava, tarvitsi hoikan Friderunin vain osottaa Cappanille puista sankoa, niin sieppasi tämä sen päälaelleen ja astui loiskuttavan suihkukaivon luo linnanpihassa.
Ainoastaan keittiössä ei kelpo oppilaasta ollut mitään apua, sillä kun hän kerran oli saanut muhennettavakseen palasen raakaa lihaa, valtasivat vanhat muistot äkkiä hänet ja hän nielaisi lihan sellaisenaan ja lisäksi vielä sipulit ja vihannekset, jotka olivat tarkotetut paistin kryydittämiseksi.
"Luulenpa vankini miellyttävän sinua!" huusi Spazzo herra eräänä aamuna Friderunille, kun näki hunnin koettavan parastaan pilkkoessaan puita hänelle. Ruosteenpunaisiksi sävähtivät korkean immen posket, ja hän loi katseensa häveliäästi maahan. — "Osaisipa tuo lurjus puhua saksaa eikä olisi mikään kirottu pakanakoira, niin…" jatkoi Spazzo herra.
Neito vaikeni hämillään.
"Tiedän sinun ansaitsevan onnea, Friderun…" sanoi Spazzo herra. Silloin irtautuivat Friderunin kielenkantimet. "Mitä saksan taitamiseen tulee", virkkoi hän, katsellen yhä edelleen maahan, "niin ei se kysymys minua ollenkaan huoleta. Ja vaikkapa hän nyt onkin pakana, niin eihän hän siltä tarvitse jäädä siksi. Mutta…"
"Mitä mutta?"
"Hän ei osaa istua syödessään kuin muut viisaat ihmiset. Hän makaa aina pitkin pituuttaan permannolla ja väittää, että vasta siten hänelle ruoka maistaa."
"Sen pahan tavan hänestä kyllä sinunlaisesi aviosiippa siveästi karkoittaa. Oletteko jo sopineet keskenänne?"
Friderun vaikeni yhä edelleen, mutta juoksi sitte tiehensä kuin takaa ajettu metsänotus, niin että puukengät kolisivat kivitettyä pihapermantoa vastaan. Silloin meni Spazzo herra halkoja hakkaavan Cappanin luo, taputti häntä olalle, niin että hunni kavahti säikähtyneenä pystyyn, osotti hänelle sormellaan pakenevaa, nyökkäsi kysyvästi päätään ja tähysti terävästi häntä silmiin. Mutta hunni vei oikean käden rinnalleen ja kumarsi, teki sitte valtavan hypyn ilmaan ja pyöri ympäri kuin väkkärä suu vedettynä leveään irveen.
Silloin älysi Spazzo herra, miten asian laita oli. Friderun ei ollut nähnyt hunnin ilmahyppyä. Epäilykset kalvoivat vielä hänen sydäntään, sen vuoksi käveli hän linnanportin ulkopuolelle; siellä taittoi hän maasta kukan ja nyppi sen valkoisia terälehtiä irti yhden toisensa perään hymisten: "Hän rakastaa minua, ei rakasta, rakastaa…" Kun hän oli repinyt kaikki lehdet tuulen vietäviksi paitsi yhtä, vaikeni hänen hyminänsä; hän katseli kasvot kirkastuen viimeistä kannallansa yksinään istuvaa lehteä ja nyykäytti tyytyväisenä päätään. Mutta Spazzo herra esitti asian valtiattarelleen. Ollen aina sukkela päätöksissään tahtoi tämä heti paikalla saattaa sen onnelliseen täytäntöön. Hunni oli puutarhassa näyttänyt omaavansa hyödyllisiä taitoja; hän osasi sulkea tien maanalaisissa käytävissään kavalasti hävittävältä myyrältä — solmimalla pajunvitsoista ansoja ja asettamalla niitä myyränkäytävien suulle oli hän ottanut hengen monesta mustaturkkisesta veitikasta. Vielä kutoi hän rautalangasta pyydyksiä rotille ja osottihe melkoista kykyä ja tottumusta kaikessa, mikä kuuluu alempaan ja alimpaan metsästyksenlajiin.