"Annamme hänelle muutamia tynnyrinaloja maata tuolla ylhäällä Stofiler-vuoren rinteillä", virkkoi Hadwig rouva. "Veroksi vaadimme häneltä, että hän käy sotaa kaikkia peltoa hävittäviä eläimiä vastaan meidän alueillamme. Ja jos pitkä Friderun on häneen mielistynyt, saakoon hän hänet; tuskin on luultavaa, että kukaan toinenkaan maamme neitosista hunniin silmäänsä iskee."
Hän määräsi Ekkehardin valmistamaan vankia, että tämä kykenisi luopumaan pakanuudestaan ja astumaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Ekkehard pudisti arvelevaisesti päätään, mutta Hadwig rouva lausui: "Hyvä tahto korvatkoon sen, mitä käsityksestä puuttuu! Opetuksenne supistakaa mitä vähimpään; niin paljon hänkin kai ymmärtänee kuin saksilaiset, joita suuri keisari Kaarle ase kädessä ajoi Weser-virtaan kastettaviksi."
Ekkehard teki työtä käskettyä, ja hänen opetuksensa lankesi hyvään maahan. Cappan oli sotaretkillään oppinut monta saksalaista sanaa ja hän osasi, kuten kaikki maanmiehensä, arvata toisen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään hänen puhettaan. Merkit ja kuvat täydensivät opetusta; kun Ekkehard istui hänen edessään metallisilainen ja kultakirjaiminen evankeliumikirja avoinna ja viittasi taivaaseen, ymmärsi hunni mistä oli puhe; pahan hengenkin kuvan hän tunsi ja ilmoitti voimakkailla eleillä kammoksuvansa sitä; ristinkuvan edessä hän muitten tavoin heittäytyi polvilleen. Näin kävi opetus.
Mitä Cappan entisestä elämästään kykeni kertomaan, oli se paha kyllä täynnä monenlaisia rikoksia. Hän nyökkäsi myöntäen kysyttäessä, oliko hän tuntenut mielihyvää ryöstäessään kirkkoja ja luostareja, ja kurotetuista sormista kävi laskeminen, että hän useamman kuin yhden kerran oli ollut mukana sellaisissa konnantöissä.
Mutta totisen katumuksen merkkejä tehden antoi hän ymmärtää, että hän nuoruudessaan oli syönyt palasen muutaman tappamansa papin sydäntä saadakseen siitä parannusta ilkeälle haavakuumeellensa; rikoksensa sovitukseksi oppi hän nyt sitä innokkaammin lausumaan synnintunnustusta; ja jos häneltä tässä sanaa puuttui, auttoi häntä Friderun. Pian voikin Ekkehard lausua olevansa häneen tyytyväinen, vaikkei hunnin sydämmeen ollutkaan mahtunut kaikki se, mitä kirkkoisä Augustinus kirjassaan uskossa raakojen opetuksesta vaatii.
Niinpä ryhdyttiin valmistamaan samaksi päiväksi sekä kastetta että häitä. Herttuattaren käskystä piti hänen saada kolme kummia, yhden Reichenausta, toisen Sankt Gallenista ja kolmannen maakunnan sotaväestä, muistoksi siitä taistelusta, jossa hänet oli vangittu. Ja kun kummit eivät voineet päästä yksimielisyyteen, mikä heidän ristipojalleen tulisi nimeksi, Pirminiusko Reichenaun suojeluspyhimyksen kunniaksi vai Gallusko, lausui herttuatar: "Paulus olkoon hänen nimensä, sillä hänkin tuli vihaa ja murhaa puuskuen Herran opetuslapsia tappamaan, ja nyt ovat suomukset pudonneet hänen silmistään."
Oli muuan lauvantai-ilta jolloin Cappan, joka oli koko päivän paastonnut, vietiin linnankappeliin, missä kummit viettivät yön hänen parissaan vuoron perään rukouksia lukien. Hunni oli hurskas ja nöyrä, näytti vakavalta ja arveli edellisenä yönä nähneensä unessa äitinsä haamun, joka lampaannahkoihin kääriytyneenä oli tullut hänen luokseen ja huutanut hänelle: "Jousesi on katkennut, nöyristy polo ratsastaja, sillä ne, jotka sinut satulasta keihästivät, olkoot sinun herrojasi!"
Mutta hiljaisena sunnuntai-aamuna, kasteen vielä päilyessä heinänkorsissa ja ensimmäisen leivosen liidellessä laulaen puhdasta aamutaivasta kohti, kulki jälleen pienoinen parvi risti ja lippu etunenässään alas linnanpolkua — mutta tällä kertaa se ei ollut mikään surusaatto.
Ekkehard astui edellä sinipunervaan pappiskauhtanaan pukeutuneena ja hänen jälessään kummiensa keskellä hunni; niin kulkivat he kukkaisan niityn halki Aach-puron rannalle. Siellä he pystyttivät ristin valkoiseen rantahiekkaan ja muodostivat puoliympärän sen ympärille, joka tänään viimeistä kertaa kantoi Cappanin nimeä; heleästi kaikuivat heidän litaniansa aamun hiljaisuuden halki Jumalan tykö, että hän armossa katsahtaisi sen puoleen, joka tänään notkisti päänsä hänen edessään kaivaten vapahdusta synnin ja pakanuuden ikeestä.
Sitte käskettiin kastettava riisuutumaan lanteitansa myöten. Hän polvistui rannalle, Ekkehard lausui Sen nimessä, jota enkelit ja arkkienkelit kunnioittavat ja jonka edessä taivas vapisee ja syvyydet aukeavat, manauksen, jotta paha henki kadottaisi viimeisenkin valtansa kastettavan ylitse; sitte puhalsi hän häneen kolmasti, ojensi vihittyä suolaa hänen suuhunsa tunnusmerkiksi mielen muuttumisesta ja uudesta viisaudesta ja voiteli hänen otsaansa ja rintaansa pyhällä öljyllä. Kastettava oli kuin ukkosen lyömä ja uskalsi tuskin hengittää, niin väkevästi valtasi hetken juhlallinen tunnelma hänen mielensä. Kun Ekkehard sitte lausui hänelle valan sanat: "Luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — vastasi hän selvällä äänellä: "Minä luovun!" ja lausui, niin hyvin kuin osasi, Ekkehardin jälessä uskontunnustuksen. Sitte upotti kastaja hänet virran viileään veteen lausuen kasteen-asetussanat, ja uusi Paulus nousi aalloista… Vielä kerran katsahti hän alakuloisesti maanmiestensä verekseen hautakumpuun, joka häämötti etäällä metsänreunassa; sitte taluttivat kummit hänet maalle ja käärivät kylmästä värisevän miehen häikäisevän valkeaan liinapukuun. Tyytyväisesti muhoillen seisoi hän uusien veljiensä keskellä. Ekkehard saarnasi seuraavien raamatun sanojen johdosta: "Autuas on, joka hyvin pitää huolta vaatetuksestaan eikä käyskele alastomana" ja kehotti häntä kantamaan tästä lähtien valkeata pukuaan uudestasyntymisen merkkinä ja kehotuksena hyvyyteen ja vanhurskauteen, niinkuin se kasteessa hänelle oli annettu, ja laski kätensä siunaten hänen päänsä päälle. Riemuvirsien kaikuessa vietiin vastakastettu takaisin linnaan.