Palveluksessa oleva munkki aukaisi portin. Oli päivällisaika. Vähämielinen Heribald tuli juosten puutarhasta uteliaana näkemään kuka vieras oli. Hän tunkeutui aina hevosen kupeelle saakka, kun Spazzo astui alas ratsailta. Pihakoira ulvoi kahleissaan haukkuen kamariherran hevosta, jotta tämä hypähti pystyyn. Vähällä oli Spazzo herran käydä huonosti. Mutta kun hän pääsi jalkeilleen maahan, tarttui hän miekkansa tuppeen, ja löi sen lappeella Heribaldia selkään.
"Ei se ole teitä varten!" huusi hän partaansa sivellen, "se on tarkoitettu koiralle. Viekää perille!"
Heribald seisoi äimistyneenä ja piteli olkaansa. "Pyhä Pirmin!" vaikeroi hän.
"Ei tänäpäivänä olekaan pyhää Pirminiä!" selitti Spazzo herra päättävästi.
Silloin nauroi Heribald, kuin olisi miehen hyvin tuntenut. "No, no, armollinen herra, kävi meillä hunnejakin, eikä niitä ollut vastaanottamassa ketään muuta kuin Heribald, mutta eivät hekään puhutelleet häntä näin jumalattomasti."
"Hunnit eivät olekaan herttuallisia kamariherroja!" selitti Spazzo herra ylpeästi.
Heribaldin sekavissa aivoissa alkoi kajastaa ajatus, että hunnit eivät olekaan pahimpia vieraita Saksanmaalla. Hän vaikeni ja lähti puutarhaan. Siellä repi hän pari salvianlehteä ja hieroi selkäänsä.
Spazzo herra astui pihan poikki ovelle, josta ristikäytävä vie luostarin keskusosiin. Hän astui sisään varmoin askelin. Päivälliskello soi. Yksi veljistä tuli kiirehtien pihan yli. Spazzo herra tarttui tämän tummaan viittaan.
"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" käski hän. Munkki katsoi häntä kummastuen ja vilkaisi syrjästä kamariherran kuluneeseen jahtipukuun.
"Nyt on atrian aika", sanoi hän. "Jos te olette kutsuttu, jota mitä sentään…" hän katsoi taas vähän pilkallisesti Spazzon jahtinuttua; eikä hän juuri olisi saanut aikaakaan pisteeseen asti puhua, sillä kamariherra antoi atrialle aikovalle veljelle niin pontevan nyrkiniskun, että mies lennähti kynnykseltä pihalle niinkuin höyhenpussi. Puolipäivän aurinko paistoi kaatuneen kaljuun kerotäplään.