"Olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" toisti herra Spazzo äskeistä vielä kiukkuisemmin.
Harvoinpa oli hänelle sattunut mieluisampaa tehtävää. Hän siveli partaansa. "Me lähdemme ratsastamaan, herra apotti", puheli hän ja lähti asuntoonsa varustaumaan matkalle.
Mutta vihriäsamettisen ihokaisensa ja kultareunustaisen kamariherranvaipan jätti hän kaappiin riippumaan; hän penkoi esiin kuluneen harmajan jahtipuvun ja suuret säärivarukset, jotka hänellä oli yllä taistelussa, sovitti niihin pisimmät kannuksensa ja koetti sitten muutaman kerran että astunta kävi vakavasti. Mutta kypäriinsä kiinnitti hän kolme heiluvinta sulkaa ja sitoi sotamiekan vyölleen.
Niin varustettuna tuli hän linnanpihalle.
"Katsokaapa minua kerta, ihanaisin Praxedis neito", lausui hän tälle, "miltäpä näytän tällä hetkellä?" Hän oli painanut rautakypärän vasemmalle korvalliselleen ja piti päätänsä korskeasti taapäin ja oikeaa olkaa kohti taivutettuna.
"Sangen hävyttömältä, herra kamariherra", kuului kreikattaren vastaus.
"Silloinpa on niinkuin pitääkin!" virkkoi Spazzo herra ja nousi ratsunsa selkään. Hän karautti linnan pihasta jotta hevosen kaviot tulta iskivät, mielessään se ilahuttava tunne että kertakin taas on hävyttömyyskin velvollisuus.
Matkalla hän vielä opetteli lisää. Tuuli oli kaatanut tien poikki männyn; juurissa oli vielä kaatuessa mukaan tullut maa; suuret oksat sulkivat tien.
"Pois tieltä, pappien pölkky!" huusi Spazzo herra männylle. Kun tämä ei totellut, paljasti hän miekkansa. "Eteenpäin, Falada!" kannusti hän ratsuansa ja ponnahutti rohkeasti puun ylitse. Hevosen hypätessä sivalsi hän miekallaan, jotta oksia sinkoili irti.
Ei puoltakaantoista tuntia mennyt ennenkuin hän jo oli luostarin portilla. Kapea kannas, joka alaveden aikana yhdisti saaren rantaan, oli näkyvissä, joten Spazzo vaikeudetta saattoi ratsastaa perille saakka.