"No, ottakaa joku lahja mukaan", sanoi apotti. "Lasten ja naisten silmiä on helppo hemaista."
"Minkähän lahjan?" aikoi Rudimann kysyä, mutta ovi lennähti auki. Herra
Spazzo astui sisään. Hänen kasvonsa olivat kerrassaan ankarat.
"Herrattareni hengen nimessä!!" huusi hän. "Onko tämän rotanpesän apotti tänään valanut lyijyä korviinsa, vai onko häneltä luuvalo jalat tuhonnut? Miksikä te ette tule vastaanottamaan vierastanne?"
"Me olemme hämmästyneet", lausui apotti, "olkaa tervetullut," Hän nosti oikean etusormensa tulijaa siunatakseen.
"En minä tarvitse tervetuliaisia!" ärähti Spazzo herra vastaan. "Piru tänään on päivän suojeluspyhä. Meitä on loukattu! Pahasti loukattu! Me vaadimme hyvitystä, kaksisataa naulaa hopeaa vähintäin. Tänne ne!! Murha ja maailmanpalo! Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta! Me tulemme lähettiläänä."
Hän heläytti kannuksiaan kivipermantoon.
"Suokaa anteeksi", vastasi apotti, "emme saattaneet harmaata jahtiasua arvata lähettilään virkapuvuksi."
"Johannes kastajan kameelinkarvaisen kauhtanan kautta!" jyrisi Spazzo herra. "Vaikka olisin minä paitasillani tullut, niin olisi sekin ollut kyllin hyvä airueenpuku teidän mustien kaapujenne rinnalle."
Hän korjasi kypäriänsä pystympään. Höyhenet heilahtivat. "Maksakaa, että pääsen tästä lähtemään! Täällä on huono ilma, huono, sangen huono…"
"Malttakaa toki", virkkoi apotti, "vihassa ei kukaan vieras saa saareltamme lähteä. Te olette tuima, kun ette vielä liene syönyt. Älkää halveksiko vähäistä ateriaa luostarissamme. Syötyä sitten käykäämme asioihin."