Että ihminen karkeutensa palkaksi saapi ystävällisen päivälliskutsun, se teki kamariherraan jotakin vaikutusta. Hän otti kypärin päästänsä. "Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" lausui hän vielä kerran, mutta apotti viittasi kädellään ikkunaan: luostarin keittiön ovi oli auki, kyökkipoika käänteli paistinvarrasta tulen päällä ja maiskautti kieltään, kun nähtävästi suloinen paistinhaju oli hänen nenäänsä noussut — taustalla näkyi useita katettuja kulhoja herättäen herkullisia aavistuksia, — eräs munkki kantoi suurta kiviruukkua kellarista pihan poikki. Näky oli ylen houkutteleva.
Silloin unohti Spazzo herra viralliset otsarypyt ja suostui kutsuun.
Kolmatta ruokalajia syödessä olivat vihanpurkaukset jo harvemmat. Kun punainen Meersburger viini helmeili, pikarissa, olivat ne kokonaan valjenneet. Punainen Meersburger oli hyvää. —
Sillä välin lähti Rudimann, kellarimestari, ratsastamaan luostarista. Ermatingenin kalastaja oli saanut jättiläiskokoisen lohen; tuoreena ja kauniina oli se viileän kellarin säilössä. Sen oli Rudimann valinnut herttuattaren lepytyslahjaksi. Luostarin kirjoitushuoneessa oli hänellä vielä vähän puuhaa ennen lähtöään. Yhden maallikkoveljen piti lähteä häntä saattamaan, heiniin säälitty merenotus poikkipuolin muulin selässä. Herra Spazzo oli saapunut korskeasti karauttaen, nöyränä lähti Rudimann ratsastamaan. Hän puhui hiljaa ja arastellen kysyessään herttuatarta. "Hän on puutarhassa", sanottiin.
"Entäs hurskas kanssaveljeni Ekkehard?" tiedusti kellarimestari.
Hän on lähtenyt saattamaan haavoitettua Cappania Hohenstoffelile ja hoitaa häntä; ei luultavasti tule kotia ennen yötä.
"Sepä ikävää", virkkoi Rudimann. Mutta huulessa värähti pilkallinen nytkähdys. Hän otatti lohen esille heinäkääreestä ja käski asettamaan sen pihalla olevan pöydän suurelle kivilaatalle; se oli siinä lehmusten siimeksessä, sen suomukset kimaltelivat ja näytti kuin olisi vielä ollut eloa sen kylmissä silmissä, jotka mykkinä kaivaten tuntuivat katsovan vuorenhuipulta alas sinerviin aaltoihin. Kala oli miehenmittaa pitempi. Praxedis olikin kimeästi kirkaissut, kuin se oli heinäkääröstä paljastettu. "Ei tule kotia ennen yötä", mutisi Rudimann, taittoi vahvan lehmuksenoksan ja pujotti sen menemään lohen kitasten läpi, niin että kala jäi suu ammolleen. Vehreillä lehmuksenlehdillä koristi hän otuksen kidan, sitten pisti hän käden pivoonsa, veti sieltä esiin Gunzon solvauskirjan pergamenttilehdet, kääri ne somasti lieriöksi ja sovitti sen ammottavaan kitaan. Uteliaana katseli Praxedis hänen touhuansa, tuommoista ei hän ennen ollut vielä nähnyt.
Nyt lähestyi herttuatar. Nöyränä meni Rudimann häntä vastaan, pyysi armoa Schlangenhofin väelle, kertoi apotin olevan sangen pahoillaan, puhui arvonannolla haavoitetusta, epäilyksellä ilmojen-noituudesta, s.o. ylimalkaan menestyksellä. "Ja osottakoon ainakin vaatimaton lahjamme Teille alati uskollisen herranhuoneen hyvää tahtoa", päätti hän puheensa ja astui syrjään, jotta lohi koko mahtavuudessaan tuli näkyviin. Herttuatar hymyili puoleksi leppyneenä.
Nyt näki hän kidasta esiinpistävän pergamentin.
"Entäs tuo?" tiedusti hän.