"Kirjallisuuden uusin uutuus!" … lausui Rudimann. Hän kumarsi kunnioittavasti, poistui ratsunsa luo ja kiiruhti kotimatkalle. —
Punainen Meersburger oli hyvää. Eikä Spazzo herra ylimalkaan istunut viinin ääressä vain leikin vuoksi, hän viipyi pikarin vieressä niinkuin kaupunginpiirittäjä ja istui tukevasti penkillään ja joi kuin mies, joka jättää hetkellisen teiskuilemisen poikasten asiaksi, vakaasti mutta paljon.
"Tämä punainen on järjellisin laite koko luostarissa. Vieläkö teillä on sitä kellarissa?" oli hän kysynyt apotilta, kun ensimäinen ruukku oli tyhjä. Sen piti olla kohteliaisuus, niinkuin sovinnon merkki, että hän joi enemmän. Niin tuli toinen ruukku.
"Hallitsijan oikeuksiin kajoamatta!" lausui hän tuikeasti, kilistäen apotin kanssa. "Kajoamatta!" vastasi tämä kulmainsa alta katsoen.
Oli viides iltahetki, niin kajahti luostarissa kellonsoitto. "Anteeksi", lausui apotti, "täytyy mennä iltamessuun. Tuletteko mukaan?"
"Kernaammin odotan teitä", vastasi Spazzo herra ja katsoi kiviruukun tummaan suuhun, siellä oli vielä runsaanpuoleisesti noin tunnin tarpeiksi. Niinpä antoi hän munkkien veisata iltamessuansa ja jatkoi juontia yksinään.
Taas oli tunti kulunut, niin alkoi hän miettiä, mitä varten hän oikeastaan oli luostariin tullut. Sitä ei hän millään saattanut oikein tarkasti muistaa. Vaan jopa tuli apotti takaisin.
"Kuinkas aika on kulunut?" kysyi tämä.
"Hyvin!" vastasi Spazzo herra. Ruukku oli tyhjä.
"En oikein tiedä…" alotti apotti.