"Murha ja maailmanpalo! Me noudamme hänet", soperti Spazzo herra ja löi kämmenellään miekantuppea astuen ovea kohti. "Yösijaltaan me hänet raastamme, sen karhunampujan, ja kun hän kerran on kiinni, niin pyhän Galluksen … kun hän … niin … sanon minä teille…"
Tätä puhetta ei ole koskaan päätetty. Spazzon kieli seisoi alallaan, kuin aurinko Josuan käskystä amorealaistaistelussa.
Hän tarttui apotin pikariin ja joi sen tyhjäksi.
Puhelahjaa ei hän saanut takaisin. Suloinen hymy vain levisi kamariherran huulille. Hän lähestyi apottia ja syleili häntä.
"Ystävä ja veli! kallisarvoinen vanha kiviruukku! Mitähän olisi, jos pistäisin silmänne puhki?" yritti hän sammaltavalla kielellä sopertaa: siitä ei kuitenkaan tullut minkäänlaista tolkkua. Hän syleili apottia kiinteämmin seisten toisella kannussaappaallaan hänen jalkansa päällä. Apotti Wazmann oli jo harkinnut, eikö pitäisi väsyneelle toimittaa yösijaa, mutta syleily ja varvasten pakotus muuttivat hänen mielensä ja hän piti huolta, että kamariherra joutui matkaan.
Luostarinpihalla satuloitiin hevosta. Vähämielinen Heribald kierteli ympärillä, oli käynyt noutamassa kappaleen taulaa ja aikoi panna sen palavana kamariherran hevosen sierameen, kostoksi aamullisesta tupenlappeen-iskusta. Nyt astui Spazzo herra ulos koettaen olla sangen arvokkaan näköinen. Yksi palvelija näytti soihtua.
Apotti oli portailla ottanut hyvästit.
Spazzo herra nousi uskollisen Faladansa selkään, mutta lipui yksin tein taas ratsun toiselle puolelle. Heribald kiiruhti apuun ja ehti paraiksi saamaan kamariherran syliinsä. Munkin parta pisteli häntä kasvoihin.
"Oletko sinäkin täällä poikaseni, viisas kuningas Salomo?" jokelti Spazzo herra; "ollos ystäväni!" Hän suuteli häntä, ja silloin auttoi Heribald hänet taas ratsun selkään, heitti taulansa menemään, ja läksi pois. "Heijaa armon herra", huusi hän kääntyen vielä, "tulkaat oikein hyvin kotianne! Te tulitte tänne toisin kuin hunnit, siksipä lähdettekin toisella tavalla kuin he, vaikka kyllä hekin osasivat viiniä juoda."
Spazzo herra painoi rautalakkia syvemmälle ja tarttui lujasti ohjaksiin. Hänellä oli vielä jotakin sydämellään, hän kamppaili kangertuneen kielensä kanssa. Jopa saikin hän taas hiukkasen valtaa, ääni totteli jälleen.