"Hallitsijan oikeuksiin älköön luostari julkeudessaan kajotko!" huusi hän yön hiljaisuudessa vaeltaessaan luostaripihan poikki.
Samaan aikaan teki Rudimann apotille selkoa lähettilästoimestaan herttuattaren luona.
Spazzo herra ratsasti ulos. Palvelijalle, joka oli soihtua kantamassa, oli hän heittänyt kultaisen sormuksensa. Siitä hyvästä saattoi soihdunkantaja häntä pitkän matkaa aina järven yli vievälle kannakselle saakka.
Pian oli hän toisella rannalla. Viileänä hiveli yöilma ratsastajan kuumia kasvoja. Hän naurahteli itsekseen. Ohjaksia piti hän tanakasti oikeassa kädessään, kuu valaisi tietä. Kaukaa keräytyi pimeitä pilviä vuorten lakien ylle. Nyt saapui Spazzo herra mäntymetsään. Heleästi ja selvään kuului tyynessä ilmassa käen kukahdus. Spazzo herra nauroi. Oliko se joku hauska menneisyyden muisto vai hilpeä tulevaisuuden toivoko, joka teki hänen naurunsa niin herttaiseksi? Hän seisatti hevosensa.
"Koska on häät?" huusi hän puuhun päin, josta kukunta kuului. Hän luki kukahdukset, mutta käki oli tällä kertaa väsymätön. Jo oli Spazzo herra laskenut kahteentoista, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi vähetä.
"Ole vaiti, huono ennustaja!" huusi hän.
Käki kukahti kolmannentoista kerran.
"Viisi viidettä vuotta on jo niskassamme ja kolmetoista siihen on kahdeksankuudetta" murahti Spazzo herra tyytymättömänä. "Myöhäiseksi vetää sulhaseksi tulo."
Käki kukahti vielä. Toinen oli kukunnasta herännyt ja antoi nyt äänensä kajahdella, kolmas yhtyi joukkoon, ja juopuneen kamariherran ympärillä kuului yhtä päätä "kukkuu", kunnes niitä oli mahdoton laskeakaan.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä aivan tyyten.