"Valehtelijoita te olette, ja avionrikkojia ja lurjuksia kaikki tyyni!" solvasi hän lintuja. "Suoriukaa siitä hiiteen!"
Hän kannusti ratsunsa raviin. Metsä kävi tiheämmäksi. Pilvet kasaantuivat paksummiksi ja pimeämmiksi ja kulkivat kuuta kohti. Tuli sangen pimeä; mäntyjen rungot törröttivät mustina kuin aaveet, yö alkoi tuntua painostavan hiljaiselta. Mielellään olisi Spazzo herra nyt kuunnellut käkiä, mutta hiljaisuuden häiritsijät olivat lentäneet tiehensä. Ratsastajaa alkoi kammottaa. Kumman näköinen pilvi lipui kuuta vastaan ja peitti sen kokonaan; silloin johtui Spazzo herran mieleen vanha tarina, jonka hän nuoruudessaan oli imettäjältään kuullut, kuinka näet ilkeä susi Hati ja Managarm, kuukoira, koettavat ahdistaa tätä valoista tähteä; hän katsoi taas ylös ja näki selvästi suden ja kuukoiran taivaalla; nyt juuri joutui raukka yön lohduttaja heidän kitaansa… Spazzo herraa kauhistutti. Hän tempasi miekkansa. "Vince luna! Voita, oi kuu!" huusi hän heleällä äänellä ja ravisteli miekkaa ja sotasäärystimiänsä, "vince luna, vince luna!"
Hänen huutonsa oli luja, ja rautavarusten ratina pelottava, mutta pilvihirviöt eivät kuuta jättäneet, vain kamariherran hevonen pillastui ja syöksi tuulena metsästä pois.
Kun Spazzo herra seuraavana aamuna heräsi, oli hän makaamassa hunnien hautakummun juurella. Ratsuviittansa äkkäsi hän hyvän matkan päässä niityllä, hänen ratsunsa Falada käyskenteli kaukana metsänrinteessä satula mahan alla ja ohjakset rikki, ja pureskeli niityn nuoria kukkia. Verkalleen käänsi untelo mies päätänsä ja katsoi haukotellen ympärilleen. Reichenaun luostarin torni kuvastui järven pintaan niin rauhallisena ja kaukaisena, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut. Mutta Spazzo herra riipi kourallisen ruohoa ja painoi kostealla heinällä otsaansa. "Vince luna!" lausui hän happamasti hymyillen. Hänellä oli ankara päänpakotus.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Burkard, luostarinoppilas.
Rudimann, kellarimestari, ei ollut huono laskumies. Pergamenttikäärön lohen kidassa täytyi herättää uteliaisuutta. Kun Spazzo herra istui juomassa Reichenaun luostariviiniä, oli hänen valtijattarensa Praxediksen seurassa istunut yksinäiseen huoneeseen ottamaan selkoa Gunzon kirjasta. Ekkehardin oppilaat olivat jo siksi latinassa varttuneet, että he kyllä ymmärsivät pääkohdat; mitä taas ei voinut arvata sen panivat he omasta päästään. Praxedis oli kuohuksissa. "Onko siis oppineiden sääty kaikkialla samanlaista kuin Bysantiumissa?" virkkoi hän. "Ensin tehdään hyttysestä elefantti ja sitten käydään taisteluun tuota omitekoista hirviötä vastaan! Reichenaulaisten lahja maistaa happamalta." — Hän nyrpisti suloista suutaan samalla lailla kuin silloin kun hänen piti maistaa Wiboradin omenaa.
Hadwig rouva oli omituisessa mielentilassa. Vaisto sanoi hänelle, että
Gunzon lehdillä asui henki, joka ei ollut oikea, mutta hän soi
Ekkehardille tämän nöyryytyksen.
"Luulenpa, että hän on tämän nuhteen ansainnut", sanoi hän.
Silloin hypähti Praxedis ylös. "Meidän kunnon opettajamme sietää monta nuhdetta", huudahti hän, "mutta ne olisivat meidän annettavamme. Jos me saamme hänen säälittävän alakuloisuutensa katoamaan, niin teemme hyvän työn. Mutta jos joku, vuoliainen omassa silmässään, moittii toisen silmässä rikkaa, niin se on nurinkurista. Nuo pahansuovat munkit sen ovat toimeenpanneet, häntä häväistäkseen. Saanko heittää sen ikkunasta ulos, armollinen valtijatar?"