"Me emme ole pyytäneet teitä enempää Ekkehardia kasvattamaan kuin vieraslahjaakaan ikkunasta ulosheittämään", sanoi herttuatar pistävästi. Praxedis oli vaiti.
Herttuatar ei pitkään aikaan saattanut eritä tuosta loisteliaasta herjauskirjasta. Hänen ajatuksensa eivät olleet valkoveriselle munkille sen suotuisammat kuin silloin kun tämä kantoi häntä kotoisen luostarin pihan poikki. Jos ihmistä jonakin hetkenä, kun hänen tunteensa saavat vallan, ei ymmärretä, on hän pitävä sitä nöyryytyksenä, jonka pistin ei tahdo pehmitä. Kun herttuatar nyt katseli häntä, ei sydän tykyttänyt sen kovemmin; useinpa ilmaisi hänen katseensa sääliäkin, mutta ei sitä suloista sääliä, josta lempi kehkeytyy kuin lilja kylmästä maasta — siinä oli halveksimisen myrkyllinen siemenaihe.
Gunzon herjauskirja riisti oppineisuuden, jota naiset hänestä tähän saakka olivat korkeasti kunnioittaneet, alas lokaan saakka. Mitä jäi enään jälelle? Hänen sielunsa hiljaista huolta ja unelmaa ei herttuatar ymmärtänyt, hellä arkuus on muutamien silmissä hulluutta. Se, että hän aamulla oli lähtenyt ulos lukemaan korkeata veisua, oli liian myöhäistä; hänen olisi pitänyt tehdä se viime syksynä … Ilta hämärti.
"Onko Ekkehard palannut?" kysyi herttuatar.
"Ei", tiesi Praxedis, "eikä myöskään herra Spazzo."
"Niinpä ota lyhty" käski Hadwig rouva, "ja vie pergamenttilehdet Ekkehardin vinttikamariin. Hänen ei pidä jäädä tietämättömäksi kanssaveljiensä töistä."
Kreikatar totteli, vaikka vastenmielisesti. Tornikamarissa oli raskas ilma. Kirjat ja muut esineet olivat sikin sokin epäjärjestyksessä. Tammipöydällä oli auki Mattheuksen evankeliumi: "Mutta koska Herodeksen syntymäjuhlaa pidettiin, hyppäsi Herodiaksen tytär heidän edessänsä; ja se kelpasi Herodekselle. Sentähden lupasi hän hänelle vannotulla valalla antaa, mitä ikinä hän anois. Ja hän sanoi: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää!…"
Papinkauhtana, herttuattaren joululahja Ekkehardille, oli maassa, kullankirjatut hetaleet peittivät Joordaaninvettä sisältävän pullon, jonka Thieto vanhus lähtiessä hänellä antoi.
Praxedis työnsi kaikki syrjään ja asetti Gunzon kirjan pöydälle; hänen tuli sääli tätä sekasortoa, kunnes hän oli kaikki järjestänyt. Poismennessään kääntyi hän vielä, aukaisi ikkunan, taittoi oksan murattiköynnöksestä, joka melkein verhosi koko tornin, ja heitti sen pöydälle.
Ekkehard oli tullut myöhään kotia. Hän oli hoitanut haavoitettua Cappania, mutta vielä suurempi työ oli hänellä hunnin pitkän puolison lohduttamisessa. Kun ensimmäinen valitusparku oli hiljennyt ja kyyneleet kuivuneet, oli tämän puhetulva aina auringon laskuun saakka vain yhtämittaista luostarin arentimiehen sadatusta, ja kun hän kohotti voimakkaan käsivartensa taivasta kohti puhellen silmien ulosrepimisestä, hampaiden sisäänlyömisestä ja kiukkuruohon korviin valamisesta, ja hänen ruskeat hiuksensa hurjanuhkaavaisesti liehuivat tuulessa, niin tarvittiinpa mieleenkäypää puhetta häntä rauhoittamaan. Yhtäkaikki oli se onnistunut.