Tässä ei ole paikka ruveta tutkimaan, miten suuressa määrässä syy tähän seikkaan on etsittävä tieteellisyytemme metoodista ja harjoituksesta.
Muinaisaikaisten aineksien kokoaminen voi, kuten kultajyvästenkin kokoaminen, muuttua intohimoksi, joka kantaa ja haravoi kokoon päämääränään ainoastaan kokoaminen, ja aivan unhottaa, että saatu metalli on myöskin puhdistettava, sulatettava ja hyödyksi käytettävä. Sillä mitä muuten saavutetaan?
Ikuinen istuminen raaka-aineen ääressä, arvollisen ja arvottoman yhtä tärkeänä pitäminen, kammo saada aikaan mitään valmista, koska sieltä täältä ehkä vielä voisi saada hitusen lisää, joka antaisi aihetta uudenlaiseen selitykseen, ja yleensä — oppineiden kirjallisuutta oppineita varten, jonka kansan enemmistö kylmänä sivuuttaa, kiittäen silmä sinistä taivasta kohti luojaansa siitä hyvästä, ettei sen tarvitse tästä mitään lukea.
Tämän kirjan tekijä harhaili kerran päivänpaisteisina nuoruudenpäivinään eräiden ystäväin parissa Rooman Campagnalla. Siellä he sattuivat löytämään vanhan hautakammion rauniot. Soran ja sirpaleitten alla, harmaanvihreän akanthuksen peittämänä, oli siinä joukko hajallaan olevia mosaiikkikiviä, jotka ennen komeana kuva- ja ornamenttiteoksena olivat koristaneet hautakammion lattiata. Syntyi vilkas keskustelu siitä, mitä kaikki nämä irtonaiset, siellä täällä viruvat kivisirpaleet olivat alkuaan yhdessä ollessaan esittäneet. Muuan meistä, joka oli muinaistutkija, piti kivipalasia aurinkoa vasten ja tutki, olivatko ne mustaa vai valkeaa marmoria; eräs toinen, joka rasitti itseään historiantutkimuksella, puheli kauvan ja oppineesti vanhojen roomalaisten hautamerkeistä; — sill'aikaa oli kolmas vaitonaisena istunut muurinrauniolla ja piirustanut harjoitelmavihkoonsa komean nelivaljakon korskuvine orhiineen ja kilpa-ajajineen ja paljon kauniita joonialaisia ornamentteja ympärille. Hän oli lattian nurkassa havainnut miltei huomaamattoman jäännöksen vanhasta kuvasta: hevosten jalkoja ja kappaleen vaununpyörää; silloin esiytyi koko kuva selvänä hänen sielussaan, ja reippain piirtein hän sen kuvasi, toisten sillä aikaa sanoja tuhlatessa…
Tässä tilaisuudessa pääsin jossakin määrin selville kysymyksestä, miten menneisyyttä on menestyksellä historiallisesti elähytettävä. Mutta menestyksellä tosin vain silloin, kun taiteellisesti elähyttävältä mielikuvitukselta ei rajoiteta sen oikeuksia, kun se, joka vanhoja luurankoja kaivaa maasta, samalla myöskin puhalluksellaan luo niihin elävän hengen, niin että ne kohoavat jalkeilleen ja voimakkain askelein vaeltavat kuolemasta elämään.
Tässä merkityksessä voi historiallinen romaani olla samaa, mitä kansojen kukoistavana nuoruudenaikana oli eepillinen runous: kappale kansallista historiaa taiteilijan laatimassa kehyksessä, jonka sisään tämä varmoin piirtein kuvaa sarjan haamuja ja väkevässä valaistuksessa kulettaa ne ohitsemme, — että siis yksilön elämään ja taisteluihin ja kärsimyksiin samalla sisältyy kuin peilikuvaan koko aikakauden historia.
Historiallisten tutkimusten perustalla kehräten kokoon, mitä aikakaudessa oli kaunista ja esittämisen arvoista, voinee romaani myöskin vaatia, että se tunnustetaan historian tasa-arvoiseksi veljeksi; ja ken olkapäitään kohottaen tahtoisi työntää sen muka mielivaltaisen ja vääristelevän oikun tuotteena takaisin, lohduttakoon se itseään sillä, että historia, semmoisena kuin sitä meillä Saksassa on tapana kirjoittaa, on samaten vain tavanmukainen sekoitus oikeata ja väärää, joka on käynyt vain liian raskaaksi uskaltaakseen runouden tavoin leikkien täyttää aukkopaikkojaan.
Jolleivät kaikki merkit petä, on aikamme keskellä omituista puhdistumisprosessia.
Kaikilla aloilla lausutaan se huomio, että ajattelumme ja tuntemisemme ovat sanomattomasti kärsineet abstraktsioonin ja fraassin ollessa herrana. Monella taholla varustellaan palaamaan kuluneisuudesta, värittömyydestä ja käsitteellisyydestä todelliseen, värihohtoiseen ja aistimilla tajuttavaan maailmaan; hengen laiskasta itsetutkimuksesta vetäydytään takaisin elämään ja olevaisuuteen; määritelmien ja kaavojen sijalle astuu luonnontieteellinen analyysi, arvostelemisen sijalle luova toiminta; ja lastenlastemme eläessä tulee ehkä vielä sellainenkin aika, jolloin monesta nykyisen tietämyksen suurmiehestä puhutaan samanlaisella hymyilevällä kunnioituksella, jolla vedenpaisumuksen takaisista jättiläishirviöistä kerrotaan, ja jolloin raakalaisen nimeä saamatta tohtii väittää, että ruukullisessa vanhaa viiniä on yhtä paljon järkeä kuin monessa laajassa nidoksessa muodollista viisautta.
Iloisen, hilpeän, runouden kirkastaman katsantokannan palauttamiseksi tämäkin teos on tarkoitettu osaltaan vaikuttamaan, nimenomaan Saksan menneisyyden alalla.