Niiden lukemattomain aarteiden joukossa, joita Pertzin julkaiseman "Monumenta Germaniaen" isot nidokset sisältävät, loistavat helminauhan tavoin Sankt Gallenin luostarikertomukset, joita munkki Ratpert alkoi sepittää ja Ekkehard nuorempi (eli erotukseksi luostarin kolmesta muusta samannimisestä jäsenestä "neljänneksi" nimitetty) jatkoi aina 10:nnen vuosisadan loppuun asti. Ken vaivaloisesti on penkonut muiden luostarien moninkertaisesti mehuttomat ja kuivat aikakirjat lävitse, se mielihyvällä ja sisällisellä tyydytyksellä viipyy näissä muistiinpanoissa. Niihin on, huolimatta kaikesta avuttomuudestaan, kuvattu karkein vaan selvin piirtein taaja joukko miellyttäviä, vanhempain aikalaisten kertomusten ja silminnäkijäin todistusten mukaan kerrottuja juttuja, henkilöitä ja tapahtumia; paljon itsetiedotonta runoutta, avosydämmistä ja reipasta maailmankatsomusta ja lapsellista raikkautta, joka kertomukselle joka kohdassa antaa todellisuuden leiman, silloinkin, kun henkilöitä ja aikamääriä on hiukan kevytmielisesti pidelty, eikä kouraantuntuva anakronismi ollenkaan huolestuta kertojaa.
Sitä nimenomaan tarkoittamatta vievät nämä kuvaukset meidät samalla luostarimuurien yli ja maalaavat silmiemme eteen luonnontuorein värin elämän ja riennot, sivistyksen ja tavat silloisessa Alemanniassa.
Silloin vallitsi hupainen ja jokaista, ken rajua, hiomatonta ja tervettä voimaa pitää suuremmassa arvossa kuin liehakoitsevaa nopsuutta, kerrassaan miellyttävä aika lounais Saksassa. Kirkon ja valtion alut olivat huomattavina melkoisen, vaan siltä hauskan yhteiskunnallisen raakuuden rinnalla; kaikelle myöhemmälle kehitykselle tuhoa tuottava läänityslaitos uinaili vielä lapsuuden viattomuudessa; ei mitään vallatonta, pöyhkeilevää ja henkisesti heikkoa ritarisäätyä, vaan kyllä rehellisiä, karkeakätisiä veikkoja, joiden koko yhteiskunnallinen vuorovaikutus supistui useinkin vaan varsin laajalle kehitettyyn suunpurkaus- ja väkivaltaisuussysteemiin, mutta joilla karkea pinta salasi terveen, kaikelle jalolle herkän ytimen; oppineita, jotka aamuisin käänsivät Aristotelesta ja iltaisin lähtivät virkistyksekseen sudenpyynnille; ylhäisiä naisia, jotka ovat innostuneet klassillisiin opinnoihin; talonpoikia, joiden sydämmissä esi-isien pakanuus rauhassa rehottaa, uuden uskon rinnalla; — kaikkialla alkuperäisiä, väkeviä olosuhteita, joita ilman mitään ratsionalistista närkästystä ihailee yksin niiden paholais- ja peikkojenuskonkin ohessa. Tosin vallitsi valtiollinen hajanaisuus ja välinpitämättömyys valtakuntaa kohtaan, jonka pääsija oli siirtynyt Saksiin, mutta sen sijaan oli yllin kyllin reipasta miehenmieltä, joka onnettomuuksien sattuessa terästi yksin munkitkin luostareissaan vaihtamaan psaltarin miekkaan ja lähtemään Unkarin aroilta tulevia hävittäjiä vastaan; — huolimatta runsaista tilaisuuksista raaistumiseen tavataan vanhojen kirjailijain innokkaaseen tutkimiseen kohdistettua tieteellisyyttä, joka suurissa luostarikouluissa sai uutteria harrastajia ja humaanisissa harrastuksissaan muistuttaa 16:nnen vuosisadan paraita aikoja, kuvaavien taiteiden hiljaista orastamista, silloin tällöin salaman tavoin esiytyviä suuria henkiä, leventelevästä oppineisuudesta vapaata runoiluhalua ja kansallisten ainesten mieluista hoitoa, vaikka tosin enimmäkseen muukalaisessa puvussa.
Ei siis ihmettä, että tämän kirjan tekijälle, kun hän toisessa tarkoituksessa tutkiessaan keskiajan alkukausia tutustui tähän ajanjaksoon, kävi kuten miehelle, joka kauvan kulettuaan tylyn maakunnan halki sattuu löytämään majatalon, joka on kodikas ja keittiön ja kellarin puolesta hyvin varustettu, tarjoo akkunoistaan miellyttäviä näköaloja ja alttiisti myöntää kaikkea mitä hänen sydämmensä halajaa.
Hän rupeaa majoittumaan mukavasti ja tehden retkiä ympäristöön perehtymään mahdollisimman täydellisesti paikkakuntaan ja sen asukkaihin.
Mutta runoilijaa tapaa omituinen kohtalo, jos hän tarkoin tutustuu menneisyyteen.
Missä toiset, joiden vereen luonto on sekottanut tieteellistä lusikkavettä, korjaavat työnsä tuloksena paljon yleisiä lauselmia ja opettavaisia johtopäätöksiä, siinä kohoaa hänen eteensä haamuja, ensin häilyvän usvan peittämiä, sitte kirkkaita ja läpinäkyviä; ne katselevat häneen pyytävästi ja tanssivat sydänyön aikana hänen ympärillään, sanoen: Tihennä meidät!
Niin kävi tässäkin. Noiden luostarikertomusten lapsellisista latinaisista riveistä kasvoi ilmaan Sankt Gallenin luostarin torneja ja muureja; monet kunnianarvoiset harmajapäät kävelivät edestakaisin sen ristikäytävissä; vanhojen käsikirjoitusten takana istuivat ne, jotka ne muinoin olivat kirjoittaneet; luostarikoululaiset teuhasivat pihalla, messut kaikuivat kuorista ja vartijan torventoitotus tornista. Mutta edellä muita ilmestyi sen ylevän rouvan loistava haamu, joka viekotteli mukaansa P. Galluksen luostarirauhasta nuoren opettajan, valmistaakseen kaikukivikallioillaan Bodenjärven rannalla henkevän hoidon klassillisille runoilijoille. Luostarikronikan yksinkertainen tarina tuosta Virgiliukselle pyhitetystä hiljaisesta kotielämästä on jo yksinään palanen niin kaunista ja todellista runoutta, että sen vertaista harvoin ihmisten seassa tapaa.
Mutta ketä sellaiset olennot kiusaavat, sen ei auta muuta kuin manata ne luotaan. Enkä suotta olekaan vanhoista kertomuksista lukenut, kuinka Notker änkyttäjä kerran kävi samanlaisten näkyjen kimppuun: hän sieppasi mukuraisen pähkinäpuusauvansa ja huimi sillä rohkeasti pahoja henkiä, kunnes ne lauloivat hänelle kauneimmat laulunsa.
Sen vuoksi minäkin tartuin lyömäaseeseeni, teräskynääni, sanoin eräänä aamuna jäähyväiset paksuille nidoksille ja läksin matkaamaan sitä maata, jota kerran Hadwig herttuatar ja hänen aikalaisensa olivat polkeneet; istuin pyhän Galluksen kunnianarvoisessa kirjastossa, kulin keinuvassa venosessa yli Bodenjärven, sukelsin Hohentwielin juurella humisevaan vanhaan lehmustoon, missä nyt kelpo schwaabilainen kylävouti vartioi vanhan varustuksen raunioita, ja kiipesin viimein Sänti-alpin sinertävälle huipulle, missä tunturikappeli rohkeasti kuin kotkanpesä silmäilee alas viherjöivään Appenzellin laaksoon. Siellä muinaisen schwaabilaismeren kaltailla kulkien, sielu täynnä menneitten sukupolvien elämää ja sydämmen riemastuessa lämpimästä päivänpaisteesta ja voimakkaasta vuori-ilmasta, suunnittelin tämän kertomuksen ja kirjoitinkin sen suurimmaksi osaksi.