Voinee kyllä joku huomauttaa, että eräät siinä lausutut seikat eivät perustu omantunnonmukaisiin tutkimuksiin sivistyshistorian alalla, kun henkilöitä ja vuosilukuja, ehkäpä vuosikymmeniäkin on siinä jonkun verran lykätty toistensa väliin. Mutta runoilija voi teoksensa sisäisen yhtenäisyyden kannalta sallia itselleen paljon sellaista, joka ankaralle historiankirjoittajalle luettaisiin virheeksi. Sanoopa itse voittamaton Macaulaykia: Mielelläni kärsin sen syytöksen, etten ole aina pysynyt historian arvokkaassa korkeudessa, jos minun vain siten onnistuu esittää yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisille tarkka kuva heidän esi-isiensä elämästä. — — —
Heidelbergissa, helmikuulla 1855.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Hadwig, Schwaabin herttuatar.
Elettiin ajassa liki tuhat vuotta takaperin. Maailma ei vielä tuntenut ruutia eikä kirjapainotaitoa.
Hegaun päällä lepäsi taivas surullisena, lyijynraskaana. Kuitenkaan ei siitä synkeydestä, joka kuten tunnettu rasitti koko keskiaikaa, ollut erityisesti mitään huomattavana. Bodenjärveltä päin keinuivat usvat Riesin[1] yli ja peittivät maan ja kansan. Myöskin Radolfszellin nuoren herranhuoneen torni oli sumujen peittämä, mutta aamukellosen ääni oli hilpeästi helähtänyt usvameren halki, kuten viisaan miehen sana kajahtaa tyhmien sumuisen lörpötyksen halki.
Se on kaunis palanen Saksanmaata, mikä siellä Schwarzwaldin ja schwaabilaismeren välillä kohoaa. Ken ei väärää vertausta aivan niin sanalleen ymmärrä, se muistakoon runoilijan säkeet:
Maa alemannein tää on lumivuoriotsainen,
Ja Bodensee sen silmä on taivaansininen,
Ja peitoin kultatähkät sen kutrit muodostavat —
Siin' saksalaiset kasvot sun etees aukeavat.
— vaikka tosin tämän kuvan jatkaminen veisi siihen, että ylistäisi Hegauer-vuoristoa näiden kasvojen nenäksi.
Synkkänä piirteli korkean Twielin huippu kaikukivikallioineen pilviä. Muistomerkkeinä vanhan maaemomme myrskyisestä esihistoriasta seisovat nuo järeät keilamaiset kukkulat laaksossa, jossa ennen, kuten nykyisessä järvenuomassa, lainehtivat viljavat aallot. Kaloista ja kalalokeista lienee se ollut merkillinen päivä, jolloin syvyyksissä pauhasi ja sihisi ja maakuoreen puhkaisemistaan raoista ulosvirtaavat basalttiaallot hehkuvina raivasivat itselleen uran vedenpinnan yli. Mutta siitä on jo aika kauvan. Ruoho on jo kasvanut niiden kärsimyksien päälle, jotka tuossa mullistuksessa säälittä saivat surmansa; ainoastaan kukkulat seisovat yhä jälellä, erillään naapureistaan, — yksinäisinä ja uhkamielisinä kuten kaikki ne, jotka tulikipuna sydämmessään murskaavat tiellä olevat rajat; ja kivi niissä kilahtaa, kuin olisi niissä säilynyt muisto hilpeästä nuoruudenajasta, jolloin ne ensi kerran riemuiten riensivät ihailemaan luomisen loistoa.