Niinä aikoina, jolloin kertomuksemme alkaa, kantoi korkea Twiel niskoillaan jo torneja ja muureja, kokonaisen lujan linnan. Siinä oli aikoinaan asunut Burkhard herra, Schwaabin herttua. Hän oli ollut ankara soturi ja käynyt paljon tappeluita; keisarin viholliset olivat olleet hänenkin vihollisiaan, ja paitsi sitä oli kyllä muutenkin aina työtä: milloin Italiassa oli rauhallista, alkoivat normannilaiset hyökkäyksensä, ja kun ne oli torjuttu takaisin, tuli ehkä Unkarista joitakin joukkioita, taikka rupesi piispoista joku kopeaksi tai veti kreiveistä joku vastakynää; — niinpä olikin Burkhard herra eläessään istunut kauvemman aikaa satulassa kuin nojatuolissa. Ja sen vuoksi myöskin ymmärtää, ettei yleinen mielipide ollut hänelle vallan lempeä.
Schwaabissa sanottiin hänen hallitustaan tyrannilliseksi, ja kaukaisessa Saksissa kirjoittivat munkit kronikoihinsa, että semmoista sodankävijää tuskin voi sietää.
Ennenkuin Burkhard herra oli lähtenyt isiensä luo, oli hän vielä ottanut itselleen puolison. Se oli nuori Hadwig rouva, Baijerin herttuan tytär. Mutta mailleen menevän elämän iltaruskossa näyttää aamutähti valjulta. Tällä on luonnollinen syynsä. Niinpä olikin Hadwig rouva ottanut Schwaabin vanhan herttuan vain isänsä tahdosta, oli häntä myöskin hoitanut ja palvellut niinkuin harmaapäätä tulee, mutta kun vanhus kuoli, ei häneltä sen vuoksi sydän murtunut.
Sitte hautasi hän vainajan hänen isiensä hautaan ja antoi pystyttää harmaasta hietakivestä hänelle hautapatsaan ja virittää ikuisesti palavan lampun haudan yli; tuli hän myöskin jonkun kerran haudalle rukoilemaan, vaan ei liian usein.
Sen jälkeen istui Hadwig rouva yksinään Hohentwielin linnassa; hänelle olivat jääneet suvun perintötilukset ja monenlaiset oikeudet maassa, niinkuin tuomarin ja hallitsijan toimet, samatekuin suojelusherruus Konstanzin arkkihiippakunnan ja järven ympärillä olevain luostarien yli, ja oli keisari kirjeellä ja sinetillään määrännyt hänen olemaan valtionhoitajana Schwaabissa, niin kauvan kuin hän pysyi leskisäädyssä. Nuorella leskellä oli ylevä mielenlaatu ja harvemmin tavattava kaunis ulkomuoto. Mutta nenä hänellä oli hiukan, tuskin huomattavasti, liian lyhyt ja tylppö, suloisen suun suunta oli jonkun verran liiaksi ylöspäin, ja leuka kohosi kasvoista kovin voimakkaana, niin että sellaista soreata kuoppaa, joka naisen tekee niin miellyttäväksi, ei hänellä ollut. Ja kellä kasvot ovat täten muodostuneet, sillä on terävän ymmärryksen ohessa tyly sydän, ja hänen luonteensa on taipuvainen ankaruuteen. Sen vuoksi herättikin herttuatar punaisista poskistaan huolimatta monessa alamaisessaan omituista pelkoa ja ahdistusta.
Puheena olevana sumuisena päivänä seisoi Hadwig rouva linnansa salissa akkunan ääressä ja katseli ulos etäisyyteen. Hän oli puettu teräsharmaaseen alusvaatteeseen, joka keveissä laskoksissa valui koruommeltujen sandaalien yli; sen päällä poimutteli polviin asti ulottuva musta päällysvaate; uumaa kiertävässä vyössä loisti kallisarvoinen berylli. Kultalangasta kudottu verkko ympäröi hänen kastanjanruskeata tukkaansa, josta kuitenkin muutamia huolellisesti käherrettyjä kiharoita leikitteli vapaina valkealla otsalla.
Pienellä marmoripöydällä lähellä akkunaa seisoi omituisen muotoinen, tummanvihreäksi kiillotettu metalliastia; siinä paloi vierailta mailta tuotuja hajuaineita, joista kohosi kattoa kohti kierteleviä hyvänhajuisia valkoisia pilviä. Seinillä riippui kirjavanvärisiä mattoja.
Sattuu päiviä, jolloin ihminen on tyytymätön kaikkeen, ja vaikka hän olisi asetettu keskelle paratiisin puutarhaa, ei hänellä sielläkään olisi hyvä olla. Silloin lentävät ajatukset haluttomina yhdestä asiasta toiseen, eivätkä tiedä mihin niiden olisi pysähdyttävä, — jokaisesta nurkasta irvistää painajainen, ja jos hänellä on tarkka korva, voi hän kuulla peikkojen nauraa virnistelevän. Maalla sanotaan huonon tuulen sellaisina päivinä johtuvan tavallisesti siitä, että asianomainen henkilö on työntänyt ensiksi vasemman jalkansa ulos sängystä, mikä sotii kaikkea luonnonjärjestystä vastaan.
Herttuattarella oli tänään sellainen päivänsä. Hän tahtoi katsella akkunasta ulos; silloin puhalsi vieno tuulenhenki sumua hänen kasvoillensa; se kävi hänelle kiusaksi. Häntä rupesi heti ilkeä yskä vaivaamaan. Jos auringon paiste olisi välkkynyt maiseman yli, olisi hänellä ollut sitäkin vastaan muistuttamista.
Kamariherra Spazzo oli astunut huoneeseen ja seisoi kunnioittavassa asennossa oven suussa. Hän katseli mielihyvällä pukuaan, jonka hän arvasi varmaan vetävän hallitsijattaren huomion puoleensa, sillä hän oli tänään pukeutunut kiiltopalttinasta tehtyyn koruompeleiseen paitaan ja safiirinväriseen, purppuralla neulottuun päällysvaatteeseen, kaikki uusinta kuosia; vasta eilen oli piispan räätäli tuonut ne mukanaan Konstanzista.