Fridingenin herran susikoira oli repinyt linnanpaimenelta kaksi lammasta; siitä arveli Spazzo herra antaa seikkaperäisen kertomuksen ja kysyä Hadwig rouvan armollista mielipidettä siitä, olisiko asia ratkaistava sovinnollisesti vahingontekijän omistajan kanssa, vai pitäisikö häneltä seuraavilla maakuntakäräjillä vaatia sovitussakko.[2] Hän alotti siis kertomuksensa. Mutta ennenkun hän oli ennättänyt loppuun, näki hän herttuattaren tekevän liikkeen, jonka merkitys ei tälle älykkäälle miehelle voinut jäädä epäselväksi. Hän laski näet oikean käden etusormen ensin otsalleen ja osotti sitte samalla sormella ovea. Silloin huomasi kamariherra, että hän sai sekä oman päänsä mukaan miettiä ratkaisun lammasjutussa että mahdollisimman nopeasti poistua huoneesta. Hän siis kumarsi ja lähti.
Heleällä äänellä huusi nyt Hadwig rouva: "Praxedis!" Ja kun salin portailta ei heti kuulunut kahinaa, huusi hän entistä terävämmin: "Praxedis!"
Ei kestänytkään kauvan, kun kutsuttu tulla liihotteli saliin.
Praxedis oli Schwaabin herttuattaren kamarineitonen, syntyperältään kreikkalainen, — elävä muisto siitä, että Byzantiumin keisarin Basilioksen poika kerran oli pyytänyt omakseen Hadwigin kättä.[3] Tämä oli tuon laulussa ja naisellisessa kätevyydessä taitavan lapsen lähettänyt monien muiden kalleuksien ohessa saksalaiselle herttuattarelle ja vastalahjaksi saanut rukkaset. Siihen aikaan voi lahjoittaa ihmisiä, jopa kaupitakin. Mutta se vallanalaisuus, jossa kreikkalaisneitonen Schwaabin herttuallisessa hovissa oli, ei suinkaan ollut varsin raskas.
Praxediksella oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, joista kaksi suurta tummaa silmää sanomattoman alakuloisesti ja samalla veitikkamaisesti katseli maailmaan. Tukkansa hän piti palmikoituna otsan ympäri; hän oli erittäin kaunis.
"Praxedis, missä kottarainen on?" kysyi Hadwig rouva.
"Minä noudan sen tänne", sanoi kreikkalaistyttö. Ja hän toi tuon mustan veitikan, joka istui niin julkean leveänä häkkinsä ovella, kuin olisi sen olemassaolollaan ollut täytettävä joku ammottava aukko maailmankaikkeudessa. Kottarainen oli löytänyt onnensa Hadwigin häissä. Muuan vanha ilvehtijä ja soittoniekka oli sanomattomalla vaivalla opettanut sille latinaisen onnittelupätkän; suuri riemu syntyi hääpöydässä, kun lintu häkkineen nostettiin pöydälle ja se lausui oppimansa tervehdyksen: Uusi tähti on noussut Schwaabin taivaalle; sen tähden nimi on Hadwig; eläköön hän! J.n.e.
Mutta kottarainen oli syvällisemmästikin sivistynyt. Se osasi lukea, paitsi runoansa, myöskin Isämeidän. Muuten oli se uppiniskainen otus ja osasi olla yhtä oikullinen kuin ikänä itse Schwaabin herttuatar.
Tänään näytti Hadwig rouvalle tulleen mieleen joku muisto menneiltä ajoilta, koska kottaraisen piti lukea hänelle häätervehdyksensä. Mutta kottaraisella oli tänään hurskas päivänsä. Kun Praxedis kantoi sen saliin, huusi se juhlallisesti: "Amen!" Ja kun Hadwig rouva ojensi sille palasen mesikakkua ja mairitellen kysyi: "Miten olikaan Schwaabin tähden laita, kottarais-serkku?" — vastasi se hitaasti: "Elä johdata meitä kiusaukseen!" Kun herttuatar auttaakseen sen muistia kuiskasi: "Tähden nimi on Hadwig, eläköön hän!" — jatkoi kottarainen omaa säveltään, manaten pontevasti: "Päästä meitä pahasta!"
"Totta totisesti, se tässä vielä puuttuu, että linnutkin tänään rupeavat hävyttömiksi", huusi Hadwig rouva. "Kissimiiri, missä sinä piilottelet?" — ja hän houkutteli esiin mustan linnankissan, jolle kottarainen jo kauvan oli ollut silmätikkuna; kiiluvin silmin hiipi se nurkastaan keskilattialle.