Hadwig rouva avasi häkin ja antoi linnun kissan valtaan. Mutta kottarainen, joka jo tunsi kissan kynnet niskassaan, lehahti lentoon ja pääsi pakoon akkunanaukeamasta.
Pian näkyi se vain mustana pilkkuna sumun keskeltä.
"Oikeastaan", sanoi Hadwig, "olisin yhtä hyvin voinut pitää sen häkissäkin. Praxedis, mitä sinä nyt ajattelet?"
"Valtijattareni tekee kaikessa oikein mihin ikinä ryhtyy", vastasi tämä.
"Praxedis", jatkoi Hadwig rouva, "nouda koruni. Minua haluttaa koetella kultaista rannerengastani."
Praxedis, alati tottelevaisena, meni ja nouti korulippaan. Se oli taotusta hopeasta; suurin, kömpelöin piirtein oli siihen kuvattu muutamia kohokuvioita, vapahtaja hyvänä paimenena, Pietari avaimineen ja Paavali miekkoineen ynnä kaikenlaisia lehtikoristuksia, niin että näytti siltä kuin olisi sitä aikaisemmin käytetty pyhäinjäännössäiliönä. Sen oli Burkhard herra hankkinut linnaan, mutta hän ei mielellään puhunut siitä, sillä hän oli samaan aikaan palannut eräältä sotaretkeltä, jolla oli pahoin pidellyt muudanta burgundilaista piispaa.
Herttuattaren avattua lippaan kansi, loistivat ja kimaltelivat hänelle monenlaisella hohteella vastaan punaisella sametilla makaavat korut. Sellaisia muistoesineitä katsellessa palaa mieleen paljon vanhoja tapauksia. Myöskin kreikkalaisen prinssin Konstantinoksen kuva lepäsi siinä, koreasti vaan hengettömästi maalattuna kultapohjalle.
"Praxedis", lausui Hadwig, "mitenhän olisi käynyt, jos olisin mennyt naimisiin tuon terävänenäisen, valjuposkisen prinssisi kanssa?"
"Valtiattareni", oli Praxediksen vastaus, "varmaan olisi teille hyvin käynyt."
"Kuulehan", jatkoi Hadwig rouva, "kerro minulle hiukan ikävästä kotimaastasi; minä kernaasti kuvittelisin mielessäni miltä tuloni Konstantinoksen kaupunkiin olisi näyttänyt."