Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.
"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö, jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä ne ovat köyhien ruokaa."
Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten hänen tahtoaan.
"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi hän ja hymyili happamen imelästi.
Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja sen vuoksi on synti maailmaan tullut."
Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.
"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi kuten te?"
"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä. Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä hän usein seisoo yön hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan palvelijoista, ei joudu unhotukseen…"
"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.
Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani, enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."