"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä, että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"
Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua, kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi: 'Herra, tule turvakseni!' — ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä turvattu, sillä tuli parantaa tulen."
Praxedis loi katseensa maahan.
"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.
"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."
Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys. Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät keskenään.
"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.
"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.
Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.
"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme, ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin; Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; — sinun silmäsi kauhistuisivat sen nähdessään."