Hän kumartui ulos ahtaasta ikkunastaan ja huusi: "Sisar Wendelgard!"
Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi viimeiseltä sotaretkeltä.
"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:
'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"
Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan vastaan toivottua tulijaa.
"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.
"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja
Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.
"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"
"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko nousi, aurinko laski — yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.
Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on pimeä ja ymmärryksesi sekava!"
Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, — ja ymmärrykseni yhä punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla ihmeitä toimittamaan."
Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.