Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä erottamaan.
Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa, missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä, jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.
Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa, etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva, ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]
"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet paluumatkan.
"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle, "koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."
"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen arvoinen."
Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.
Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa erosivat meidänpäiväisistämme.
Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden syntymistä."
"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop — trari trara!"