Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.
"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.
"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli käynyt sisään.
Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää, pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.
Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"
"Kenenkä nimi?" kysyi poika.
"Hänen!" sanoi Romeias.
"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen harmistuneena.
"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää! Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!…"