Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti. "Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille kuvaista?"
"Mutta jos me sitä vaadimme…"
"Silloin tiedän vain yhden linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."
Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia, kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta, mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti häntä.
Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia, pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.
"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."
Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun, jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä, jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.
He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen Logican ymmärtämiseen. Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.
"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä klassillisia paikkoja".[10]
Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan: