Mutta Spazzo herra arveli, että mikä kunnolla on alettu, se kunnolla myös on lopetettava; sen vuoksi hän hiipi salista pihan poikki siihen rakennukseen, missä Praxedis ja palvelijattaret olivat ja sanoi näille: "Teidän on tultava herttuattaren luo, ja heti paikalla!" He nauroivat ensin hänen munkinkaapulleen, mutta seurasivat sitte häntä saliin, eikä ollut yhtäkään, joka olisi kynnykseltä takaisin kääntynyt. Ja kun neitoset ilmestyivät refektoorion ovelle, syntyi salissa mutina ja päänkäänteleminen, aivan kuin olisi nyt pitänyt alkaa tanssi ja hyppy, jonka vertaista nämä seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet.
Mutta Cralo apotti kääntyi herttuattaren puoleen sanoen: "Serkku rouva?!" — niin kärsivän alakuloisella äänellä, että herttuatar heräsi mietteistään. Ja hän huomasi yhtäkkiä kamariherransa ja itsensä munkinpuvussa aivan toisilla silmillä kuin tähän asti, ja näki juopuneitten miesten rivit ja miten äärimmäisenä istuvalta päähine tykkänään peitti kasvot, niin että viini näytti suljahtavan tyhjän kaapun avaraan sisustaan, ja musiikki repi särkevästi hänen korviaan —, niin että hänestä tuntui, kuin olisi täällä vietetty naamiaishuveja, jotka jo olivat kestäneet aivan liian kauvan…
Silloin sanoi hän: "On aika mennä levolle!" Ja hän astui seurueensa kanssa pihan yli koulutaloon, jossa hänen makuusuojansa oli.
"Tiedättekö myöskin, mikä olisi ollut tanssin palkka?" kysyi Sindolt eräältä munkilta, jota tällainen asiainkäänne näytti suuresti surettavan. Tämä katseli häntä tylsästi. Silloin teki Sindolt hänen edessään liikkeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää: "Ruoskiminen!"
VIIDES LUKU.
Ekkehardin lähtö.
Aikaisin seuraavana aamuna astuivat herttuatar ja hänen seuralaisensa satulaan ratsastaakseen kotia päin, eikä apotillakaan ollut mitään vastaan Hadwigin pyytäessä päästä kaikista jäähyväisseremonioista. Sen vuoksi luostari makasikin tyynessä levossaan, kun pihalla orhiit hirnuivat; ainoastaan Cralo herraa vaati hänen velvollisuutensa pihalle. Hän tiesi kyllä, mitä tavat käskivät.
Kaksi veljistä seurasi häntä.
Toinen kantoi komeaa kristallipikaria, joka oli varustettu hopeaisella jalalla ja kehyksellä, ja oli moni kaunis onyks-kivi ja smaragdi kiinnitettynä sen hopeaiseen kehykseen; toinen jälleen kantoi viiniruukkua. Apotti kaatoi ruukusta hiukan pikariin, toivotti jalosukuiselle serkulle kaunista matkapäivää ja pyysi häntä jäähyväishetkenä tyhjentämään pikarin hänen kanssaan ja pitämään sen muistona ystävistään.
Siltä varalta, että lahja huomattaisiin liian halvaksi, oli apotilla mukanaan toinenkin harvinainen esine; sekin oli tosin hopeata, mutta muodoltaan mitätön ja tavallista leipäkyrsää muistuttava, mutta sisäpuolelta oli se reunojaan myöten täytetty kultaisilla Byzantiumin zekiineillä. Ensiksi ei apotti kuitenkaan tahtonut sitä ollenkaan näyttää, vaan kantoi kätkettynä kaapunsa sisään.