Silloin kajahti Ekkehardin sydämmessä ikäänkuin kaiku äsken luetusta:
"Viskaudu nokkosiin ja orjantappuroihin ja kiellä!" Mutta hän sanoi:
"Käskekää, minä tottelen!"
Herttuatar katsahti nuoreen munkkiin vielä merkillisen pikaisella katseella, kääntyi sitte apotin puoleen puhellen mitättömistä asioista.
Luostariveljet eivät osottaneet vielä minkäänlaista halua jättää käyttämättä tämänpäiväistä suotuisaa tilaisuutta. Apotin silmistä lienee loistanut armollinen ja lempeä hohde, eikä kellarimestarikaan sulkenut oveaan, kun he saapuivat alas portaita tyhjine ruukkuineen. Neljännessä pöydässä istuva vanha Tutilo alkoi tulla hauskalle päälle ja kertoi tämmöisissä tilaisuuksissa välttämättömän historian taistelustaan kahden ryövärin kanssa; yhä voimakkaampana kaikui hänen muutenkin vahva äänensä salin halki: "Toinen siis lähti pakoon — minä hänelle lähetin perään tammisen keihääni — häneltä keihäs ja kilpi sinkosivat kauvas maahan, — minä häntä kurkusta tavotin — poisviskatun keihään työnsin sille kouraan — 'Sinä lurjus ryöväriksi, mitä varten olet sinä maailmassa? Tapella sinun täytyy kanssani!'…"
Mutta he olivat jo liiankin usein saaneet kuulla, miten hän oli taisteluun pakottamaltaan ryöväriltä lyönyt kallon rikki, ja he nykivät ja houkuttelivat häntä, sillä he tahtoivat virittää kauniin laulun; ja kun hän viimein nyökkäsi päätään, säntäsivät jotkut veljistä ulos ja palasivat pian takaisin soittokoneet mukanaan. Millä oli luuttu, millä yksikielinen pieni viulun-tapainen, millä jälleen jonkinmoinen symbaali, jonka metallikieliä lyödessä äänirauta oli tarpeellinen; yhdellä vielä oli pieni kymmenkielinen harppu, jota omituisen näköistä soittokonetta sanottiin psaltariksi ja oltiin sen kolmikulmiossa näkevinään kolminaisuuden symbooli.
Ja he ojensivat hänelle hänen mustan eebenpuisen tahtisauvansa. Silloin nousi harmautunut taiteilija hymyillen seisaalleen ja antoi heille merkin erään säveleen alottamiseen, jonka hän itse nuorella ijällään oli sepittänyt; hymyhuulin sitä toiset kuuntelivat. Ainoastaan kyökkimestari Geroldin saivat musiikin säveleet alakuloiseen mielentilaan; hän laski mielessään poiskannettujen vatien ja tyhjennettyjen ruukkujen lukumäärää, ja tekstinä soittajien säveleeseen kaikuivat hänen ajatuksissaan sanat: "Paljonkohan lienee tänään oikeastaan tuhlattu luostarin varoja ja tavaraa?" Hiljaa löi hän sandaalin verhoamalla jalallaan tahtia, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut.
Alimpana pöydässä istui hiljainen, kalpeakasvoinen ja mustakiharainen vieras; hän oli tullut Italiasta ja tuonut kuormahevosilla luostarin lombardialaisilta tiluksilta sille kastanjia ja öljyä. Alakuloisena ja vaitonaisena kuunteli hän musiikin kohisevaa virtaa.
"Mitä arvelette, mestari Johannes", sanoi hänelle maalari Folkard, "tyydyttääkö soitanto italialaisen hienoa korvaa? Keisari Julianus vertasi kyllä aikoinaan esi-isiemme laulutapaa kesyttömien lintujen kirkunaan, mutta sen jälkeen me olemme paljon oppineet. Eikö se teistä kajahda kauniimmalta kuin joutsenten laulu?"
"Kauniimmalta — kuin joutsenten laulu — —" toisti muukalainen kuin uneksien. Sitte hän nousi pöydästä ja hiipi huomaamatta ulos huoneesta. Eikä kenkään luostarin asukkaista ole saanut lukea, mitä hän tänä yönä kirjoitti matkastaan päiväkirjaansa:
"Nämä alppientakaiset miehet" — niin kirjoitti hän — "vaikka antaisivatkin ukkosentapaisten ääntensä ulvahdella taivasta kohti, eivät koskaan kykene saavuttamaan nousevan ja laskevan säveleen oikeata suloa. Todellakin barbaarinen on heidän kurkkujensa karkeus heidän juovuttuaan; kun he koettavat äänen taivuttamisella ja kohottamisella esittää hentoa laulutapaa, kauhistuu siitä luonto, ja heidän laulunsa kaikuu niinkuin vaunujen jyrinä talvisaikaan jäätyneellä kivityksellä…"[12]