Hitain askelin palasi apotti luostariin. Hän kutsutti luokseen portinvartija Ekkehardin ja sanoi tälle: "Teille on sallimus määrännyt tehtävän. Teidän on vietävä herttuatar Hadwigille kappale Virgiliusta ja ruvettava hänen opettajakseen. 'Maron vanhat laulut sulosoinnullaan sivistäköön skyyttien tavat', lausuu Sidonius. Se ei tosin liene mielenne mukaista…"
Ekkehard loi katseensa maahan, veren karatessa hänen poskilleen…
"Mutta maan mahtaville ei meidän ole annettava pahennuksen syytä. Te lähdette huomenna matkalle. Minä ikävällä teidät kadotan; te olitte luostarin paraita ja kunnollisimpia jäseniä. Pyhä Gallus on muistava sen palveluksen, jonka teette hänen huoneelleen. Elkää myöskään unhottako leikata Virgiliuksen nimilehdestä sitä kirousta, joka on omistettu kirjan poisviejälle…"
Mikä on ihmisen hartain toivomus, siihen hän kernaasti antaa itseään käskeä.
"Kuuliaisuudenlupaukseni," sanoi Ekkehard, "käskee minun tottelemaan esimiestäni hidastelematta ja viivyttelemättä, laiskottelematta ja nurisematta."
Hän notkisti polveaan apotin edessä. Sitte palasi hän takaisin suojaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän käynyt unessa. Eilispäivästä alkaen oli häntä kohdannut liiankin paljon uusia asioita. Niin voi käydä monelle muullekin; hitaasti ja yksitoikkoisesti kuluu elämä — sitte tapahtuu kohtalossa käänne, ja isku seuraa iskua. Hän varusti itseään matkaan. "Mitä olet alkanut, se jätä päättämättä, vedä kätesi työstä, jossa se toimii, astu kuuliaisuuden polulle," — hänen tuskin tarvitsi muistuttaa itselleen tätä lausetta veljeskunnan säännöissä.
Hänen suojassaan virui sen virsikirjan pergamenttilehtiä, jonka Folkard oli mestarinkädellä kirjoittanut puhtaaksi ja siroilla kuvilla kaunistanut. Ekkehardin toimeksi oli annettu maalata sen alkukirjaimet sillä kallisarvoisella kultavärillä, jota apotti äskettäin oli ostanut Venezian kauppiailta, ja viimeistää henkilökuvat panemalla vienon kultatunnun kruunuihin, valtikoihin, miekkoihin ja viitansaumoihin.
Hän otti pergamentit ja värit ja vei ne toverinsa huoneeseen, jotta tämä hänen sijastaan suorittaisi viimeistelytyön. Folkard oli juuri alottanut uuden kuvan, joka esitti Daavidia liitonarkin edellä tanssivana ja harppua soittavana; hän ei katsahtanutkaan ylös työstään. Vaijeten lähti Ekkehard hänen taiteilija-suojastaan.
Hän meni kirjastoon valitsemaan sopivan kappaleen Virgiliusta. Seisoessaan tässä korkeakaarisessa salissa, yksinään äänettömien pergamenttikääröjen keskellä, valtasi hänet syvä alakuloisuus; elottomatkin esineet näyttävät erojaishetkellä saavan sielun ja ottavan osaa eroavan liikutukseen.
Kirjat olivatkin hänen paraat ystävänsä. Hän tunsi ne kaikki ja tiesi niiden kirjoittajat; — monet kynänpiirteet palauttivat hänen mieleensä erään jo kuolleen ystävän…