"Mitähän tuonee mukanaan uusi elämä, joka minun huomenna on alettava?…" Kyynel vierähti hänen silmäänsä. Hänen katseensa sattui pieneen, metallikansiin sidottuun sanakirjaan, johon P. Gallus oli maan kieltä taitamattomana Arbonin kirkkoherralla käännättänyt itselleen tarpeellisimmat saksalaiset sanat. Silloin ajatteli Ekkehard, miten luostarin perustaja aikoinaan niin vähällä mahdilla ja varustuksella oli lähtenyt matkalle, muukalaisena pakanain sekaan, ja miten Jumala ja hänen oma pelkäämätön sydämmensä oli hädän ja vaarojen keskellä aina säilyttänyt hänet terveenä ja koskemattomana… Hänen rohkeutensa palasi jälleen, hän suuteli pientä kirjaa, otti Virgiliuksen lippaasta ja kääntyi menemään ulos kirjastosta. "Ken tämän kirjan varastaa, sitä kohdatkoon tuhannen ruoskaniskua ja halvaus ja pitaali sen lisäksi!" oli kirjan ensi lehdelle kirjoitettu. Sen hän leikkasi pois.
Vielä kerran hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin olisi nähnyt kirjojen hyllyiltä ja lippaista nyökkäävän hänelle jäähyväiseksi. Silloin kuului seinältä rapinaa: iso pohjapiirustus, jonka arkkitehti Gehrung aikoinaan kolmen kengänmitan suuruisesta nahanpalasesta oli valmistanut apotti Hartmuthin uutta luostarirakennusta varten, irtautui naulastaan ja putosi alas, niin että tomupilvi pölähti lattiasta. Ekkehard ei välittänyt siitä sen enempää. Kulkiessaan yläkerroksen käytävää pitkin tuli hän erään avoimen oven kohdalle. Se oli vanhusten suoja. Sisällä istui sokea Thieto, joka aikoinaan oli ollut luostarin apotti, kunnes silmienvalon sammuminen pakotti hänen eroamaan toimesta. Muuan akkuna oli avoinna, jotta ukko saisi nauttia lämpimästä ilmasta. Hänen luonaan Ekkehard oli viettänyt monta hetkeä tuttavallisessa keskustelussa. Sokea tunsi hänen askeleensa ja huusi häntä sisään. "Minne matka?" kysyi hän.
"Alas — ja huomenna kauvas täältä. Ojentakaa minulle kätenne, minä menen korkealle Twielille."
"Pahoin", sanoi sokea, "sangen pahoin!" "Miksi niin, isä Thieto!"
"Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä, hovipalvelus vielä pahempi, — mitä sitte kun molemmat ovat yhdistettyinä?"
"Se on minun kohtaloni", sanoi Ekkehard.
"Pyhä Gallus varjelkoon ja suojelkoon sinua", sanoi Thieto. "Tahdon rukoilla puolestasi. Anna minulle, sauvani."
Ekkehard tahtoi tarjota hänelle käsivartensa, mutta vanhus torjui sen; hän nousi seisaalleen ja astui erään seinäkomeron luo, missä seisoi halvannäköinen lasipullo. Hän otti sen alas ja antoi Ekkehardille sanoen:
"Se on Jordanin vettä, jota kerran itse ammensin pulloon. Jos joskus tomupilvi lentää päällesi ja tahtoo näkösi himmentää, niin puhdista sillä silmäsi. Minun silmilleni siitä ei enää ole apua. Jää hyvästi!"
Saman päivän illalla meni Ekkehard luostarin läheiselle vuorelle. Jo kauvan oli tämä ollut hänen mielipaikkansa. Kalalammikoiden veteen sen juurella, jotka oli kaivettu paastonaikaisen luostariravinnon saamiseksi, kuvastuivat korkeat petäjät; vieno tuulenhenki väreilytti niiden pintaa, ja kalat hyppelivät niissä hilpeästi. Hymyillen kulki hän ohitse, ajatellen: "Milloinhan taas saan syödä jonkun teistä?"