Hongikossa Freudenburgin huipulla vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Siellä hän pysähtyi. Avarat, aukeat maat avautuivat hänen edessään.
Hänen jalkainsa alla lepäsi luostari kaikkine rakennuksineen ja ympärysmuureineen; tuolla lorisi tuttu suihkukaivo luostarinpihalla, tuolla loistivat syksykukat puutarhassa; täällä levisi munkkikammioiden taaja akkunarivi, joista hän tunsi jokaisen, ja omaansa katsahtaen hän virkkoi: "Jää Herran huomaan, hiljainen kammioni!" Paikka, missä monirientoiset nuoruudenpäivät ovat eletyt, vetää sydäntä puoleensa kuin magneettikivi; ihminen ei yleensä tarvitse suurtakaan aihetta viehättyäkseen; ja ainoastaan se on köyhä, jolle ei osanotto maailman suureen hyörinään anna tarpeeksi aikaa etsiä itselleen ja hengelleen hiljaista paikkaa hetkiseksi levähtääkseen.
Ekkehard kohotti katseensa ylemmä. Etäisyydessä yleten, kuten rikasta tulevaisuutta kuvastaen, kimalteli Bodenjärven hopeapeili; utuiseen vaippaan oli verhoutunut vastapäisen rannan nouseva ja laskeva rajaviiva, ja vain paikka paikoin hohti kirkas täplä ja sen vastaava kuvainen vedessä ihmisasumuksia osottaen.
"Mutta mitä miettii takanani oleva hämärä seutu?" Hän katsahti taaksensa, missä petäjiä kasvavain kukkulain takana korkea Säntis kohotti huippujaan ja sarviaan ylhäiseen ilmaan; karuilla kallioilla hyppeli hilpeä auringonsäde alituisesti taistellen jäykkäin pilviryhmäin kanssa ja valaisten ohimennessään vuorensoliin kokoutunutta vanhaa lunta, joka odotteli uutta talvea… Kamorin päällä lepäsi synkkä pilvi, joka venytteli ja ojenteli itseään; pian peittyi päivä sen taakse, ja harmajan himmeiksi kävivät huiput: pilvi varusteli kalevantulia kohdustansa lennättämään…
"Olisikohan se enne minulle?" ajatteli Ekkehard. "En ymmärrä sitä. Eihän minun tieni Säntille vie."
Miettiväisenä laskeutui hän vuorelta.
Seuraavana yönä hän rukoili P. Galluksen haudalla, ja varhain aamulla hän otti kaikilta jäähyväiset. Virgilius ja Thieton pullonen työnnettiin matkalaukkuun, muista kapineista tehtiin pieni mytty.
Joka ei omaa ruumistaan, halujaan ja himojaan saa itse hallita, se ei matkalla eikä majassa myöskään saa minkäänlaista omaisuutta omistaa.
Apotti lahjoitti hänelle kaksi kultarahaa ja muutamia hopeadenaareja eväsrahaksi matkan varrella.
Eräässä luostarin viljalaivassa kulki hän järven yli; — purjeet täytti suotuinen tuuli, rinnan hilpeä matkahalu.