Oli puolipäivän aika, kun Konstanzin linna ja tuomiokirkko ja torninhuiput yhä selvemmin esiytyivät taivaanrannalla purjehtijain silmiin. Hyvillä mielin hypähti Ekkehard maalle.
Konstanzissa hän olisi voinut viipyä ja nauttia piispan hovissa vierasvaraisuutta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Tämä paikkakunta oli hänelle vastenmielinen, hän vihasi sitä aivan sydämmensä pohjasta, — ei suinkaan sen aseman tai ulkomuodon vuoksi, sillä kauneudessa se kestää kilpailun minkä muun rantakaupungin kanssa hyvänsä, vaan erään miehen muiston vuoksi, joka oli hänelle vastenmielinen.
Se oli piispa Salomo, joka äskettäin oli suurella komeudella haudattu tuomiokirkkoon. Ekkehard oli suora, rehellinen ja hurskas mies. Joka kirkon palveluksessa käy kopeaksi ja paljoa tavottelevaksi, se tuntui hänestä väärältä ihmiseltä; joka maallisia vehkeitä ja juonia yhdistää kirkon palvelukseen, se hänen mielestään alensi kirkon arvoa ja oli sen yhteydestä poissuljettava; — mutta että tällainen henkilö kaikesta turmeluksestaan huolimatta tulee kuuluisaksi mieheksi, se tuntui hänestä perin ihmeelliseltä. Mutta sellainen mies oli juuri piispa Salomo ollut. Hyvin muisti vielä Ekkehard vanhempain toverien kertomuksista, miten tämä nuorena aatelismiehenä oli röyhkeästi ja viekkaasti tunkeutunut luostariin, ollut vakoojana ja korvaankuiskuttajana ja esitellyt itseään keisarille välttämättömänä henkilönä, kunnes hänen päässänsä olivat yhdistyneinä Sankt Gallenin apotinlakki ja Konstanzin piispanhiippa.
Ja kamariherrain surkeasta kohtalosta lauloivat lapsetkin kaduilla. Näitä oli prelaatti härsytellyt ja loukannut, kunnes he viimein ase kädessä hankkivat itselleen oikeutta ja saivat hänet vangiksi; mutta vaikka herra Erchangerin puoliso Berchta häntä vankeudessa vaali ja hoiteli kuin avioherraansa ja pyysi häneltä rauhansuuteloa ja söi yhdestä vadistakin hänen kanssaan, eivät koston ajatukset lähteneet piispan mielestä, kunnes keisarinoikeus Adingenissä oli pudottanut hänen urheain vastustajainsa päät.
Ja tytär, joka hurskaalle miehelle hänen hilpeänä ylioppilasaikanaan oli syntynyt, oli vieläkin Zürichin tuomiokirkon abbedissana.
Tämä kaikki oli tuttua Ekkehardille; sen vuoksi hän ei tahtonut rukoilla siinä kirkossa, johon tällainen mies oli haudattu.
Lienee kyllä väärin siirtää jonkun henkilön syntitaakkaa sille maanosalle, jossa hän on elänyt ja kuollut, mutta sen voi ainakin hyvin ymmärtää.
Hän pudisti Konstanzin tomut jaloistaan ja lähti ulos kaupunginportista, seuraten järvestä lähtevän nuoren Reinvirran vasenta rantaa.
Mahtavasta pähkinäpensaasta hän leikkasi itselleen vankan matkasauvan. "Kuten Aaronin sauva Herran temppelissä viherjöiden erotti hänen sukunsa Jumalasta langenneesta juutalaisista, niin olkoon tämäkin sauva jumalallisella armolla vihittynä minulle turva jumalattomia vastaan matkallani!" lausui hän vanhan sauvasiunauksen sanoilla. Iloisesti löi hänen sydämmensä hänen samotessaan yksinään eteenpäin.
Miten hilpeätoiveinen ja autuas onkaan se ihminen, joka nuorina päivinään astuu tietymättömiä polkuja tuntematonta tulevaisuutta kohti, — avara maailma edessään, sininen taivas päällänsä ja raitis sydän rinnassaan, — aivan kuin loihtisi hänen matkasauvansa kaikkialla, missä hän sen vain maahan työntää, esiin lehtiä ja kukkia ja onnen kultaisena omenana oksillaan kantaisi. Astu vain urheasti eteenpäin! Kerran tulet sinäkin väsyneenä laahaamaan itseäsi eteenpäin maantien pölyssä, ja sinun sauvasi on kuiva karahka, sinun poskesi veretön ja kuihtunut, ja lapset osottelevat sinua sormellaan ja nauravat sinulle ja kysyvät: "Missä on kultainen omenasi!"