"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."
Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.
"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten. Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta", lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. —
Herttuatar oli kaikessa ankara ja tarkka. Jo ensi päivinä Ekkehardin tulon jälkeen hän laati suunnitelman latinankielen opetusta varten. He huomasivat parhaaksi määrätä päivän tunneista yhden ylistettävän grammatiikan oppimiseen, toisen Virgiliuksen lukemiseen. Jälkimmäisestä opetusaineesta Ekkehard toivoi paljon; hän päätti panna parhaansa tasottaakseen tiedoillaan ja opetuksensa hienoudella ja terävyydellä herttuattarelle sileäksi oikean ymmärtämisen polun.
"Ei toki se ole mikään turha työ", lausui hän, "minkä vanhat runoilijat ovat suorittaneet; miten vaivaloista olisikaan jonkun kielen oppiminen, jos se olisi säilynyt meille vain sanakirjassa, kuten jyvät säkissä, ja meidän pitäisi jauhaa niistä jauhoja ja niistä leipiä leivottava… Mutta runoilija asettaa kaikki hyvin oikealle paikalleen, niin että meille on tarjona hienosti mietitty suunnitelma ja sisällys, ja muoto sointuu suloisesti kuin viulunääni; missä muutoin olisimme saaneet jyrsiä hampaamme piloille, siellä saamme runoilijan kädestä juoda sulaa simaa, joka maistuu vallan suloiselta."
Grammatiikan katkeruutta ei Ekkehard osannut millään keinolla lieventää. Joka päivä hän kirjoitti herttuattarelle tehtävän pergamenttilapulle; tämä oli sangen opinhaluinen, ja kun aamu-aurinko nousi Bodenjärven takaa heittäen ensimmäiset säteensä korkealle Twielille, seisoi hän jo akkunakomerossa ja opetteli tehtäväänsä milloin hiljaa, milloin äänekkäästi, niin että kerran kaikui aina Ekkehardinkin tornikamariin hänen yksitoikkoinen toistelemisensa: amo, amas, amat, amamus…
Mutta Praxedikselle alkoivat nyt vaikeat ajat. Itselleen kiihotukseksi opiskeluun, mutta hänelle melkoiseksi ikävyydeksi, käski herttuatar hänen kunakin päivänä lukemaan saman palasen grammatiikkaa, minkä hän itsekin luki. Jo oppilasaikansa alussa häntä huvitti mestaroida palvelijatartaan, eikä hän milloinkaan ollut tyytyväisempi kuin Praxediksen luullessa pääsanaa lauseessa apusanaksi tai käyttäessä epäsäännöllistä ajanmääräystä säännöllisen tavoin.
Iltaisin herttuatar tuli Ekkehardin kammioon. Silloin piti kaiken olla valmista Virgiliuksen lukemiseen. Praxedis tuli hänen kanssaan; ja kun isä Vincentiuksen jälkeenjääneissä kirjavaroissa ei ollut latinalaista sanakirjaa, sai Praxedis toimekseen sellaisen valmistamisen, sillä hän oli lapsuudessaan oppinut kirjoittamisen taidon. Hadwig rouva oli siihen vähemmin harjautunut. "Mitä tehtäisiin hengellisillä miehillä", sanoi hän, "jos jokainen ymmärtäisi sen taidon, joka on heidän säätynsä ominaisuus? Sepät takokoot, soturit sotikoot ja kirjurit kirjoittakoot, elköönkä kenkään asettuko toisensa tilalle." Kumminkin oli Hadwig opetellut piirtämään nimikirjoituksensa suurin ja taiteellisin koukeroin maan hallitusta koskeviin asiakirjoihin.
Praxedis leikkasi pergamenttikääryn pieniksi lehtisiksi, veti kullekin näistä kaksi viivaa, niin että syntyi kolme sareketta, ensimmäinen kutakin Ekkehardin esityksessä tulevaa latinalaista sanaa varten, toinen sen saksalaista ja kolmas sen kreikkalaista vastinetta varten. Viimemainittu oli herttuattaren keksintöä, sillä hän halusi näyttää, että naiset hänen avuttaankin olivat hankkineet itselleen tähdellisiä tietoja.
Sitte alkoi opetus.