Oven Ekkehardin huoneesta käytävään oli Praxedis jättänyt selko selälleen. Ekkehard tahtoi mennä sulkemaan sen, mutta herttuatar pidätti hänet sanoen: "Ettekö vielä sen verran maailmaa tunne?"
Ekkehard ei tiennyt mitä tämä merkitsi. Nyt hän alkoi lukea heille ensimmäisiä kirjaa Virgiliuksen sankarirunoelmasta. Aeneas, troijalainen, nousi heidän silmiensä eteen, seitsemän vuotta harhailleena tyrheenisellä merellä ja sanomattomia vaivoja nähneenä, jotta hänestä tulisi roomalaiskansan perustaja. Luettiin Junon vihasta, miten hän kääntyi rukoillen Aeoluksen puoleen, luvaten tuulten ja myrskyjen haltijalle kauneimman nymfeistään, jos tämä hävittäisi troijalaisten laivat: — ukkosta, myrskyä, haaksirikko, särkyneitä emäpuita, ympäriinsä vimmaisissa aalloissa uiskentelevia sota-aseita, laivankappaleita ja troijalaisia koruja. Ja meren murina kuuluu alas aina Neptunuksen korviin; tämä kohoaa ylös, näkee hävityksen kauhistuksen ja ajaa moittien ja solvaten Aeoluksen tuulet kotia levolle; ja kuten kapina arvonmiehen sanasta, laskeutuu vesien kohina, ja laivojen jäännökset ajautuvat Libyan rantaan…
Niin pitkälle on Ekkehard lukenut ja selittänyt. Hänen äänensä oli täyteläinen ja sointuva ja siitä kajahti sisäisen ymmärryksen hyväätekevä tunne. Oli tullut myöhä, lampun liekki lepatteli; silloin keskeytti Hadwig rouva lukemisen.
"Miten valtiatartani pakanallisen runoilijan kertomus miellyttää?" kysyi
Ekkehard.
"Sen sanon teille huomenna", vastasi herttuatar. Sen olisi hän jo tänäänkin voinut sanoa, sillä lujasti ja määräävästi oli vaikutus luetusta painunut hänen mieleensä, mutta hän ei sitä nyt ilmaissut, sillä hän ei tahtonut loukata lukijaa. "Uneksikaahan hyvistä asioista!" huusi hän poismenevän perään.
Mutta Ekkehard käveli vielä kauvan Vincentiuksen tornikamarissa. Se oli siistiksi siivottu, viimeisetkin merkit kyyhkysten elostelusta oli poistettu. Hän tahtoi koota ajatuksensa hiljaiseen mietiskelyyn kuten ennen luostarissa; mutta hänen päänsä oli kuuma, hänen sielussaan kohosi esiin herttuattaren korkea vartalo, ja kun hän siihen oikein jäykästi tuijotti, niin katseli myöskin Praxediksen tummasilmäinen päähyt valtiattaren olan takaa alas häneen — mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Hän astui akkunan ääreen, viileä syysilma huokui häntä vastaan, tumma ääretön taivas levisi hiljaisen maan yli, tähdet kimaltelivat likellä ja etäällä, voimakkaalla ja himmeällä valolla; niin suurelta ei taivaankansi hänestä koskaan ollut näyttänyt — vuortenhuipuilla muuttuvat olioiden mitat —; kauvan hän seisoi siinä, kunnes häntä rupesi huimaamaan: tuntui kuin tahtoisivat tähdet vetää hänet tykönsä, kuin lähtisi hän hiljaa liihottelemaan kammiostaan ulos avaruuteen… Hän sulki akkunansa, teki ristinmerkin ja meni levolle.
Seuraavana päivänä tuli herttuatar Praxediksen kera harjoittamaan grammatiikkaa. Hän oli oppinut sanansa ja taivutuksensa ja osasi tehtävänsä. Mutta hän näytti hajamieliseltä.
"Oletteko uneksinut jostakin?" kysyi hän opettajaltaan tunnin loputtua.
"En."
"Ettekö eilenkään mitään?"