"En."
"Sepä vahinko, sillä se kuuluu ennustavan jotakin, mistä ensimmäisinä öinä uneksii uudessa asunnossaan… Kuulkaapas!" jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, "etteköhän lienekin varsin taitamaton ihminen?"
"Minäkö?" — Ekkehard kavahti loukattuna ylös istuimeltaan.
"Te luette runoilijain teoksia, — miksi ette siis keksinyt jotakin kaunista unta, jonka olisitte minulle kertonut? Runoelma on yhtä kuin unelma, sen kuuleminen olisi minua suuresti ilahuttanut."
"Miten käskette!" sanoi Ekkehard. "Kun siis vasta minulta tällaista kysytte, niin kerron teille unelmani, vaikken sitä olisi nähnytkään."
Tällaiset asiat olivat Ekkehardille vallan uusia ja hämäriä.
"Ette lausunut minulle eilen mielipidettänne Virgiliuksesta", virkkoi hän.
"Niin tosiaan. Kuulkaas, jos minä olisin ollut roomalaisten maan kuningatar, en totta tosiaan tiedä, vaikka olisin laulut poltattanut ja laulajan käskenyt ijäksi vaikenemaan…"
Ekkehard katseli häntä aivan typertyneenä. "Se on totinen tosi!" jatkoi herttuatar. "Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että hän on tehnyt maansa jumalat kehnoiksi. Mikä on hänen Junonsa, jumalten herrain aviopuoliso, joka kantaa sydämmessään haavaa sen vuoksi, ettei joku troijalainen paimenpoika ollut häntä kauneimmaksi julistanut, ja joka ei kykene omin voimin myrskyä synnyttämään ja paria laivapahasta tuhoamaan, vaan on pakotettu viettelemään Aeoluksen siihen nymfinsä avulla… Ja Neptunus, joka tahtoo olla merien hallitsija mutta antaa vierasten tuulten synnyttää myrskyä valtakunnassaan, ja huomaa sen sitte vasta, kun kaikki jo on melkein ohitse — mikä olento sekin on? Herttuattarena sanon teille, että siinä valtakunnassa, missä jumalia häväistään, en tahtoisi valtikkata kantaa."
Ekkehard joutui hämilleen ja hänen oli vaikea vastata. Vanhan ajan kirjallisuus oli hänelle luja, loukkaamaton pyhyys kuin joku vanha vuori; hän oli tyytyväinen voidessaan työskennellä sen ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, — ja nyt tällainen epäilys!