Tuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.
Eräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:
"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä miekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää kärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina paistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat."
Nuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista. Kun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella leijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes viimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.
Kiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen pilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo kaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli niitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin maihin…
Ja kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle illallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta, jolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän korkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan taakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa talvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.
Hän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi. "Jumala silmäterääni suojelkoon!"
Nyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset siivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen seisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon valossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli niitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin irrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä täyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta irtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän huudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen menoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää liihottelee kohti huimaavaa korkeutta.
Sinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin haihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin huikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee kaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja kohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri ja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka talot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne kauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka siellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille huutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.
Yhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset seisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret kultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana silmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas, ettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon, vaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet pyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana maata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.