Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään.
"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?" huudahti pikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun äitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.
Äiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään, jatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.
Olihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut lensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi tallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi olevan "variksen saappaat". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala oli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli, ja olihan hän toki kärpästä parempi — oli paljonkin. Hän ei tullut ajatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet kävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.
Mutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin kasvanut.
"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen suureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin mukaan."
"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi", sanoi äiti, katsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. "Lennä vaan poikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä putoa…"
Äidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää, koska äitikin sen uskoi.
Hän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt huivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen huomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet muisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt kodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.
Lauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan vallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan: Hänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!