Pikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta kuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä oli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin suurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina oli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin toiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja voivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka päivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten hän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän yksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää! Koulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi heitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu oli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.
Eniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa kasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä pienuudesta pitäin kuin omaa lastaan — äiti, Matleenan sukulainen, oli hänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen kasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia kärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut panna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru siitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan kasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa. Hän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä maatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut tätä nostella.
Miten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa, kun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista hyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa sellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina kaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei hänellä ollut mitään valittamista — hänelle ei näet oltu yhtään pahaa sanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi hellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi, sillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja kykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.
Kaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla päiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei olisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes "Kellokas" tai porsaat tai mökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan huvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen toisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu leiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi sairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot "Kellokkaan" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori säilyttää "Kellokasta", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa tulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun pouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun "Kellokas" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen koskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän ei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa metsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut kädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä, että hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli kaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!
Tätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan. Jospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin hyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan, Matin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta, saadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa muisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai hän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään ihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti rukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän ikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin iloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon kaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä auttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua tehdä.
Ilta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka hänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten keräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä marjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.
Mutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli varmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet tiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa muniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.
Hän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta niitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka häntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän kuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas — nyt kuului se taas! — tik, pik… A—i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka pyrkii ulos!
Hämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna tarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui sitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän yksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä, valtasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja asetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä, kun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.
* * * * *